Huh huh, mikä napaläski – katso kuvat!

Mitä sitä muuta krapula-aamuna tekisi kuin pistäisi pienet vaatteet päällensä ja pyytäisi miestä ottamaan motivaatiokuvat.

Olen pitkään halunnut otattaa itsestäni motivaatiokuvan. Siis sellaisen, joka sitten postataan laihdutuksen ja lihasten kasvun jälkeen onnistumiskuvan rinnalle, jotta kaikki voivat kauhistella, että tuollainen löllerö se on ennen ollut, hui kauhistus.

Rehellisyyden, masokismin ja aidon motivaation nimissä en aio kuitenkaan pantata tätä (toivottavasti) ennen-kuvaa siihen saakka, kunnes onnistuminen on tapahtunut. En olisi ikinä uskonut, että lataan internetiin koko kansan ilkuttavaksi kuvia itsestäni vähissä vaatteissa, huonossa ryhdissä ja ilman meikkiä.

Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, miltä minä oikeasti näytän. Peilistä näkee itsensä vain yhdellä tavalla. On päiviä, jolloin tunnen itseni suoraan sanottuna pulleaksi, toisina päivinä tuntuu, että olen ihan ookoo. Siksi onkin outoa katsoa itse näitä kuvia. Ensimmäisenä iskee kauhistus: huomaan itsepintaisen napaläskin, paksut ja lyhyet jalat, vyötärön olemattomuuden. Mutta nämä ovat asioita, joista en pidä itsessäni ylipäänsä, haen tietämiäni virheitä kuvasta, joka on otettu juurikin virheiden paljastamiseksi.

Olisi hauska tietää, mitä ajattelisin kuvasta, jos siinä olisi joku muu. Olisinko yhtä armoton? Tuskin. Ehkä ajattelisin, että siinä on tyyppi, joka on menossa oikeaan suuntaan, joka muutaman kilon laihduttamisella ja hitusen ahkerammalla punttiennostolla saisi itsestään ihan täpäkän näköisen. Minkäs sille tekee jos on vähän skrode ruumiinrakenteeltaan ja auttamattoman lyhyt, tälle ihmiselle ei tullut geenilotossa huippumallin raameja.

Nyt kun olen katsellut kuvakolmikkoa muutamaan otteeseen, huomaan olevani itselleni armollisempi. Olkapäät ovat ihan jees, selkääkään ei tarvitse hävetä. Jalat näyttävät siltä, että niillä jaksaa tehdäkin jotain. Ja aina voin vedota vallitseviin olosuhteisiin: on krapula, söin yöllä Big Mac -aterian, enkä ole nähnyt aurinkoa puoleen vuoteen.

Monissa blogeissa luodaan todellisuutta auvoisempaa kuvaa elämästä: aina on hienot vaatteet, hoikka vartalo, kauniisti sisustettu koti ja tyylikkäästi kuvattuja herkullisia ruokia. Minä olen realismibloggaaja, muutakaan en osaa. Siksi haluaisinkin haastaa arvon kanssabloggaajat rehellisyyspostauskampanjaan: kirjoittakaa edes yksi juttu, jossa ette silottele, kaunistele – tai edes suurentele kurjuutta. Lupaan heittää yläfemmat kun tavataan.