Kehitystä se on hidaskin kehitys

Välillä on kyllä mahtavaa saada palautetta. Kuten tänään, kun valmentaja sanoi kyykkytekniikkani parantuneen tuntuvasti.

Että tuntuikin hyvältä kuulla edistyneensä, ja vielä luotettavasta lähteestä! Välillä kun tuntuu, ettei näin vanha koira enää opi uusia temppuja, saatika voimistu. Treenitoveri T. kerran tuumi, että toinen vuosi crossfitissä on se pahin. Kehitystä ei alun nousujohteisen käyrän jälkeen meinaa enää tulla, ja kaikki tuntuu entistä turhauttavammalta.

Välillä olen kauhulla ajatellut, että näin se varmasti on. Nyt kun toinen aktiivinen crossfittausvuosi on käynnissä, joutuu kyllä tunnustamaan itselleen, että uusia ennätyksiä ja suuria kehitysaskelia ei tapahdu koko ajan. Silti uskon vakaasti siihen, että kehitystä tapahtuu, se vain pitää osata tunnistaa. Ehkei se ole merkittävissä kilomäärissä, mutta iloa voi toki repiä siitäkin, että kyykkää entistä kauniimmin tai liikkuvuus hiljalleen paranee.

Kuvassa on muuten treenisalillemme johtavat portaat. Noita kolkkoja kauhistuksia tulee ravattua lähes päivittäin kuuden teollisuuskerroksen verran, hissin käyttämisestä kun saattaa napsahtaa rankkua. Viime perjantaina päästiin taas kärsimään kunnolla, kun päivän hikitreeninä oli juosta rappuset alas ja ylös neljästi ja tehdä joka kerta ylös päästessä 20 yleisliikettä. Keuhkoissa poltti ja hiki lensi, mutta sain kun sainkin tehtyä treenin paria sekuntia alle aikarajan. Hyvä suoritus siis sekin. Viikonloppuna ja tänään treeneihin kulkiessa olen kyllä suhtautunut perin nihkeästi noihin kauhujen portaisiin. Kadehdin teitä, joilla sali on maan tasalla.