Kilpailemisesta ja sen kauheudesta
Opettavainen tarina siitä, kuinka menestyksekäs Hippo-kisahistoria ei paljoa paina, kun aikuinen osallistuu urheilukilpailuun.
Lauantai oli yksi kevään jännittävimmistä päivistä. Olin jonkin hetkellisen mielenhäiriön vallassa lupautunut kisaamaan CrossFit Central Helsingin ja CF Vantaan salikisoissa. Kyseessä olivat matalan kynnyksen mittelöt, joissa ensimmäiset lajit olivat lähes kaikkien toteutettavissa, mutta hermoilin asiasta jumalattomasti siitä huolimatta.
Elämäni urheilukilpailut, jos ei lasketa Hippo-kisoja (joita dominoin voittamalla vuotta vanhemmat pojatkin pikajuoksussa, palkinnoksi sain pussillisen sipsejä) ja koulun urheilukilpailuja (mitaleita ja lusikoita kahmalokaupalla), voidaan laskea yhden käden sormin. Eivätkä ne ole edes olleet mitään oikeita urheilukilpailuja, vaan höntsämielessä pidettyjä crossfit-mittelöitä.
Tämän lähemmäs oikeaa urheilukilpailua en ole ikinä päässyt. Enkä tiedä, aionko koskaan päästäkään. Kilpaileminen on ihan hirveää. Kenties se on tottumisen puutetta, mutta näinkin kilpailuhenkiseksi ihmiseksi en ole kovinkaan hyvä kilpailemaan. Haastattelin itseäni kisan kulusta:
Miten meni, noin niin kuin omasta mielestä?
Ihan päin helvettiä. Jostain syystä kuvittelin perjantai-iltaan saakka, että kyseessä on joukkuekilpailu eikä yksilökilpailu. Sitten yhtäkkiä fundeerasin asiaa ja hoksasin, että jokainen on oman menestyksensä seppä, eli joudun nöyryyttämään itseäni jokaisessa lajissa ihan itse. Se toi tietenkin uudenlaista perspektiiviä mentaalivalmentautumiseen.
Miten valmistautumisesi kisaan sujui?
Ihan päin helvettiä. Kävin keskiviikkona pelaamassa futista, jonka jälkeen selkäni meni totaalisen jumiin. Vietin keskiviikkoillan ja torstaipäivän kotona sohvalla pötköttäen ja kivusta ulisten, kun spasmit iskivät kylkeen ja lapojen väliin. En siis treenannut laisinkaan kisaa kohti. Perjantaina kipu alkoi hellittää ja lauantaina olin enää vain jumissa, joten päätin mennä kilpailuun.
Millainen ensimmäinen laji oli mielestäsi?
Ensimmäinen laji oli itselleni hirvittävän huono: valakyykkyjä, thrustereita ja burpeita. Nopealla tahdilla. Kun kello soi oman lähtöni merkiksi, kaikki osaaminen ja ajatustyö katosi ikkunasta ulos, ja seurasi kaksi kolmen minuutin kaoottista jaksoa, joista ei ole jäänyt minkäänlaisia mielikuvia, koska olin niin hirvittävässä paniikissa. Järkevä ihminen olisi tempaissut valakyykkypainon pään päälle, minä tein jonkinlaisen mystisen hauiskäännön ja ylöstyönnön yhdistelmän. Järkevä ihminen olisi askeltanut burpeet, minä tein kummallisia jänisloikkia. Muutaman minuutin aikana ehdin tuntea niin epätoivon kuin huvittumisen hetkiä. Erän päätteeksi olin uuvuksissa, hikinen ja nolostunut. Eli ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan.
Sitten tapahtui jotain. Kertoisitko tästä lisää?
Viikolla kipeytynyt selkä alkoi ilmoitella itsestään ensimmäisen lajin aikana. Erityisen pahalta se oli tuntunut, kun tempaisin painon pään päälle. Sitten spasmit palasivat, joten päätin lopettaa leikin kesken. Etenkin kun toinen laji olisi kenties ollut vielä huonompi minulle kuin ensimmäinen, jos mahdollista: tempauksia ja soutua.
Miltä tuntuu olla luovuttaja?
Nolottaa, vaikka tietää että ratkaisu oli oikea, että selkään ei tullut pahempaa damagea. Tänään olen lähestulkoon kivuton ja urheillakin olen uskaltanut hieman. Samalla kuitenkin sapettaa olla niin huono ja heikko. Lyötyäni kisahanskat tiskiin keskityinkin siihen missä olen hyvä, eli kahvinjuontiin ja tuomarina toimimiseen.
Miten tästä eteenpäin?
Tavoitteeni on tulla voimakkaammaksi. Yritän kääntää nämä pettymyksen ja epätoivon tunteet treenausenergiaksi, ja kenties jonain päivänä minut nähdään kisaamassa niin, että en nolaa itseäni täysin. Futista en kyllä enää pelaa.
Kiitos!
Kiitos.
Ylemmässä kuvassa koko kisan voittaja Veera, joka on ehdottomasti sekä keskittynein että iloisin ja tsemppaavin tuntemani kilpailija, alemmassa punanaamainen ensimmäisen lajin suorittanut allekirjoittanut.