Kilpasilla
Juuri kun CrossFit Openit saatiin pakettiin ja kauheat muistot haudattua, olikin aika ryhtyä uusiin kisatoimiin. Muutama autollinen kotisalin naisia lähti ottamaan mittaa Tampereen mimmeistä. CFCH:n ja Reebok CrossFit 33100:n välisestä ystävyysottelusta on tulossa jo perinne, sillä viime vuonna manselaiset kävivät meillä vieraana.
Vaikka kyseessä olikin leikkimielinen matalan kynnyksen kivoittelu, huomasin jännittäväni kisamatkaa pitkin viikkoa. Perjantaina ei valmisteluista meinannut tulla mitään, kun varmistin viidettätoista kertaa, olivathan painonnostokengät ja palkkari varmasti mukana. Spennaaminen oli kuitenkin turhaa, sillä harvoin on ollut niin lystikästä puuhapäivää kuin RCF 33100:n vieraana Pispalanharjun kupeessa. Jännitys karisi heti salille astuessa, sillä vastassa oli hirmuinen lössi iloisia supermimmejä, jotka ottivat vieraat isolta kirkolta lämpimästi vastaan. Vaatteidenvaihdon ja lämmittelyn jälkeen oli aika ryhtyä tositoimiin. Koska paikallisia oli meitä stadilaisia enemmän, arvottiin osallistujat neljään joukkueeseen.
Ensimmäinen laji miteltiin ulkona auringonpaisteessa. Laji oli minulle hirmuisen mieleinen: mäkistä juoksua ja kahvakuulaheilautuksia. Jokainen joukkueen jäsen juoksi noin 800 metrin rundin harjua ylös ja alas muiden suorittaessa sillä välillä 250 kahvakuulaheilautusta. Tuli huomattua, että tällaiseksi persjalkaiseksi hobitiksi pystyn pinkomaan halutessani melkoisen kovaa.
Toinen laji tuotti itselleni – ja monelle muulle – eniten päänvaivaa. Joukkueiden piti 20 minuutin aikana tehdä 5 takakyykyn maksimi. Lopputulos laskettiin kaikkien jäsenten keskiarvon mukaan. Itselleni vaikeuksia tuottivat liikestandardit: kyykky piti tehdä niin, että takapuoli osuu medballin päälle. En ollut koskaan aikaisemmin kyykännyt pallolle, ja keskittyminen tuntui tuhrautuvan pelkästään siihen, että yritin saada hanurin osumaan palloon. Omaksi tuloksekseni jäi melkoisen vaatimaton 60 kiloa, sillä seuraava yritys kariutui siihen, että kyykkäsin iloisesti kohteen vieritse. Lisäboostia ei kyllä tullut myöskään mäkijuoksusta ja parin kuukauden suhteellisesta kyykkäämättömyydestä. Onneksi joukkueesta löytyi oikeasti vahvoja naisia, joista hurjin pisti viuhtoen yli sadalla kilolla.
Kolmantena lajina suoritettiin yhden minuutin AMRAP (as many reps as possible) viidestä eri liikkeestä, jotka jaettiin joukkueen jäsenten kesken. Liikkeinä olivat 60 kilon maastaveto, 40 kilon shoulder to overhead, 30 kilon raakatempaus, tuplahyppynaruhypyt sekä toes to barit. Itselleni vahvimmista maveista ja tuplista sain kontolleni jälkimmäiset. Hienoisesta tötöilystä huolimatta ehdin tehdä 77 hyväksyttyä toistoa, mihin voinee olla ihan tyytyväinen. Samalla rikkoutui myös vanha putkeen tehtyjen tuplien ennätys. Tosin vain yhdellä, nyt sain pompittua 51 putkeen.
Viimeisenä lajina suoritettiin iloinen rääkki: 300 metrin soutu, 15 thrusteria (20 kg), 15 box over burpeeta, 15 rinnallevetoa (30 kg), 15 russian twistiä (10 kg) ja 15 wall ballia. En ole kovin innokas soutaja, ja vielä vähemmän innokkaasti teen heti sen jälkeen thrustereita. Omasta ajastani en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta tasaisella tahdilla tuli koko letka loppuun vedettyä. Kisatilanne on siitä erikoinen, että kellon piipatessa kaikki aivotoiminta tuntuu katoavan. Rinnallevedot piti tehdä riipusta, mutta minä fiksuna likkana vedin aina ensimmäisen maasta suoraan rinnalle, eli tein yhden toiston liikaa. Juuri tällaisten sekoilujenkin takia on hyvä harjoitella kisaamista: seuraavalla kerralla on (ehkä) jälleen vähän fiksumpi.
Kun jokikinen kisaaja oli kannustettu maaliin, palkittiin voittajat. Tosin tällä kertaa kaikki pääsivät palkintopallille, sillä neljästä joukkueesta kaksi sijoittui tasapistein kolmannelle sijalle. Oma joukkueemme pääsi kipuamaan toiseksi korkeimmalle boksille. Voittajia kyllä olivat ylipäänsä kaikki mukaan kisaan lähteneet, niin SM-kisoista tutut naamat kuin ihan ensimmäistä kertaa kisaamista koettavat. Samoin kuin Openien aikaan, tuntui jälleen siltä, että crossfit on parhaimmillaan enemmän kuin pelkkää liikuntaa. Treenin tiimellyksessä salirajat ja joukkejaot unohtuivat, kun jokaista kilpailijaa kannustettiin puskemaan vielä vähän kovemmin.
On hirmuisen hienoa, että isojen virallisten kisojen lisäksi on myös meille täti-ihmisille sopivia tapahtumia, joissa pääsee kokeilemaan epämukavuusalueelle joutumista ja kisatilannetta hieman eri tavalla kuin normaaleissa treeneissä. Ja mikä parasta, samalla saa tavata aivan mielettömiä naisia! Kiitos vielä kaikille kilpasiskoille, järjestäjille ja RCF 33100:lle mielettömän lystistä päivästä. Ensi vuonna meillä sitten taas.
(Kuvista kiitos Reetalle ja Hannalle)