Kisatyttö tässä terve
Miten tässä näin on käynyt? Entinen mittelöintivihaaja on kisaillut tänä keväänä useampaan otteeseen – ja huomannut pitävänsä siitä pelottavalla tavalla.
Eilen Tampereen ja Helsingin crossfit-tytöt ottivat mittaa toisistaan. Itse kannoin korteni stadilaisten kekoon muun muassa seisomalla käsilläni.
Kun viisi viikkoa kestäneet CrossFit Openit päättyivät muutama viikko takaperin, luulin saaneeni tarpeekseni kisaamisesta, vaikkakin leikkimielisestä, pitkäksi aikaa. Vaan sain eilen huomata, että kyllä ihmiselle tekee välillä ihan hyvää mitellä itseään ja muita vastaan.
Tampereen Reebok CrossFit 33100:n tytöt haastoivat kotisalini CrossFit Central Helsingin hameväen leikkimieliseen turnaukseen, ja me sanoimme tietenkin kyllä. Niinpä eilen miteltiin Mansen ja Stadin välisestä herruudesta hymyt (ja tuskan irvistykset) huulilla muun muassa yleisliikkeitä, pistoolikyykkyjä ja rinnallevetoja tehden. Kaikkia kannustettiin, kaikkien suorituksista iloittiin joukkuetaustasta riippumatta – ja kuin kirsikaksi kakun päällä mittelö päättyi tasapeliin.
On mielenkiintoista, kuinka paljon lisäbuustia leikkimielinenkin kisailu tuo tekemiseen. Yritys on ihan eri luokkaa, kun pisteillä ja toistoilla on väliä paitsi omaan myös joukkueen tulokseen. Varjopuolina tottumattomalle kisaajalle on kuitenkin se, että kellon käydessä ajatustyö ja ymmärrys tuntuvat katkeavan kokonaan. Sitten sitä viisi minuuttia myöhemmin makaa läähättäen maassa ja miettii että mitä hemmettiä sitä tulikaan tehtyä.
Kisatilanteessa pääsee myös tarkastelmaan omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan uudella tavalla. Eilinen opetti, että pelosta ja epävarmuudesta huolimatta voi yltää yllättäviin suorituksiin. Ennen toisen lajin soutu-, punnerrus- ja käsilläseisontashowta pelkäsin että olkapäistä loppuu jerkku, mutta tulos olikin mitä mainioin.
Viimeisessä sadistisessa lajissa (20 käsipainotempausta @ 15 kg, 20 istumaannousua, 20 pallonheittoa kohteeseen @ 10 kg, 20 boksihyppyä, 20 toes to baria ja porrasjuoksu) taas meinasi tulla itku lähtöviivalla. Kummastakin joukkueesta valittiin tähän lajiin neljä osanottajaa, ja minut kannustettiin mukaan, vaikka olenkin moneen muuhun verrattuna narukätinen aloittelija. Puskin tahdissa mukana aina toes to bareihin saakka, mutta sitten tuli seinä vastaan kymmenen toiston kohdalla. Vaikka harmittikin, että en päässyt aikarajan puitteissa porrasjuoksuun saakka ja toinen joukkue voitti lajin, pahaa mieltä suurempi kuitenkin ilo siitä, että olin päässyt niinkin pitkälle – ja ennen kaikkea siitä, että sekä helsinkiläiset ja tamperelaiset olivat tsemppaamassa, kun tuskissani sätkin tangossa kuin mikäkin koordinaatiokyvytön simpanssi. Kun aika päättyi, alkoi vain naurattaa ja taisin hämmennyksissä kumartaa kannustusjoukoille.
Ja eihän kisailu tähän lopu! Toukokuussa olisi vielä tiedossa kaksi juoksutapahtumaa. Ensin juoksen elämäni ensimmäisen puolimaratonin Helsinki City Runilla, ja kaksi viikkoa myöhemmin kolmas kerta toden sanoo Extreme Runissa Vantaalla. Näissä kisoissa tosin en aio ylittää muuta kuin itseni ja päästä maaliin saakka. :)
Taas on treeniviikko pulkassa! Näin meni tämä reissun takia hieman vajaa viikko:
keskiviikko: lenkkeily, 8 km, 45 minuuttia
torstai: crossfit, 1 tunti: tempauksia, valakyykkyjä ja leuanvetoja
lauantai: crossfit, arviolta 1 tunti 30 minuuttia: mimmikisat
sunnuntai: lenkkeily, 16,5 km, 1 tunti 35 minuuttia
Seuraavina viikkoina lienee panostaa vähän enemmän juoksemiseen. Tänään hieman puolivahingossa juostu pitkä lenkki onneksi antaa toivoa siitä, että HCR:ssä voi ehkä päästä maaliin saakka inhimillisessä ajassa.
Mitenkäs te, rakkaat lukijat? Onko teillä kisakalenterissa merkintöjä?
(Kuvat (c) My Ah!)