Koululiikuntatraumojen top 3
Eli pelkoa ja inhoa luistelukentällä, uimahallissa ja kuntotestissä.
Yle kirjoitti hiljattain, kuinka koululiikuntaa suunnitellaan yhä enemmän lasten ehdoilla sekä pelon ja häpeän tunteita vältellen. Hyvä niin, sillä koululiikuntatraumat eivät saisi olla ainoa kansaa yhdistävä asia. Tämän hyvän uutisen kunniaksi muistelin hieman omien liikkatuntieni tähtihetkiä:
3. Uimakandidaatin tutkinnon hyppykoe
Ala-asteen loppuvuosina piti suorittaa uimakandidaatin tutkinto. Sain kaikki muut osa-alueet kirkkaasti läpi, mutta hyppäämistä (pää edellä ykkösestä tai jalat edellä kolmosesta) jännitin. Opettajan ratkaisu oli pyytää meidän luokkamme ja rinnakkaisluokka seisomaan hyppyaltaan reunalle kannustamaan. Seisoin jalat tutisten ponnahduslaudalla ja ikätoverini huusivat ”Hyppää! Hyppää!” – eivätkä kaikki kovin kannustavassa hengessä. En hypännyt (kuten ei hypännyt myöskään toinen uimakandidaatiksi pääsemätön tyttö, joka hädin tuskin osasi uida ja patistettiin silti hyppytorniin).
En edelleenkään suostu hyppäämään veteen ellei ole aivan pakko. Lieneekö tässä hyppykammoni perimmäinen syy?
2. Vanhojentanssit luistimilla
Tämä trauma sijoittuu lukioon. Ehdotukseni lätkän tai jääpallon pelaamisesta torpattiin, sillä opettajan mielestä oli syytä harjoitella vanhojentansseja luistellen (kaunokeissa, koska opettaja kielsi hokkarit tytöiltä). Siellä me sitten vedimme kikapoota (jota en siis osannut koska en tanssinut vanhojentansseja deitin puutteessa) pitkin kenttää, kun vieressä pojat pelasivat jääpalloa.
1. Kuntotestin venyvyyskoe
Vuosittaisessa kuntotestissä testattiin kummallisia asioita: istumaannousuja alati kiihtyvien piippausten tahdissa, tarkkuusheittoa, tasapainoa ja eteentaivutusta. Lapset laitettiin vuorotellen seisomaan oudon puisen liikkasalin penkin päälle, josta piti sitten venyttää eteenpäin ja opettaja tarkisti tuloksen ja antoi arvosanan. Ongelmana oli, että olin lapsena äärimmäisen jäykkä, ja mitta-asteikko alkoi vasta varpaiden kohdalta. En saanut edes nelosta venyvyystestistä, vaan suoraan hylätyn, ainoan hylsyn koko opinto- ja opiskelu-uraltani.
Ei aivan kultaisia muistoja olisi vaikka millä mitalla lisää: se kuinka jokaisesta tunnista sai arvosanan tehtyjen maalien mukaan, kun piti pelata ringetteä eikä jääkiekkoa tai kuinka perkeleen kova se koulun aataminaikainen voimisteluhevonen oli kun sitä päin törmäsi epäonnistuttuaan pukkihypyn vauhdinotossa. Ja minä kuitenkin sekä tykkäsin liikuntatunneista että olin suht hyvä urheilussa! Voin vain kuvitella kuinka kauheaa on ollut niillä, jotka eivät ole kokeneet pelejä ja lajeja omikseen! Millaisia ihania tai vähemmän ihania liikuntamuistoja teillä on?
ps. En löytänyt yhtään koululiikuntakuvaa arkistoistani, mutta saatte sen sijaan nautiskella tästä kuvasta, jossa olen lähdössä ensimmäistä päivää kouluun upeassa asussani ja vielä upeammassa otsispermanentissani.