Kun ruokakaupassa nolottaa

Pitkään viipyilin hyllyn edessä: Kehtaisiko sitä? Mitä jos joku näkee? Tätäkö minä oikeasti haluan syödä?  

Edelliset ruokakauppahäpeän tuntemukset liittyvät varmasti siihen kun nuorena osti tamponeja (Noloo!) tai kun oltiin menossa kaveriporukalla mökille ja varauduttiin usean päivän ruoka- ja kaljasessioihin (Viinaa ja sipsejä! Viinaa ja sipsejä!) Tänään ostoskori häpeä iski taas. Ja mitä hoopoimmasta syystä.

Ikävä vatsapöpö selättyi nopeasti, mutta kammo ruokaan tuntuu edelleen vaivaavan kroppaa. Nälkä on, mutta ruokahalua ei. Vajaalla Gainomaxilla, muutamalla haarukallisella pastaa ja lasillisella HartSportia ei paria päivää pärjätä, joten nälkä oli arvatenkin jäätävä, kun pääsin tokkuroissani hortoilemaan pitkin supermarketin käytäviä.

Pää tiesi, että pitäisi syödä monipuolisesti ja järkevästi, mutta kroppa harasi vastaan. Jokainen normiruoka tuntui aiheuttavan hissiliikettä nielussa, ja ajatuskin vaikkapa kanasta ja riisistä etoi. Oli pakko ruveta haahuilemaan käytäviä ristiin ja heittää koriin asioita, joita pystyi edes etäisesti kuvittelevansa nielemään. Mikäköhän lienee ollut taustalla siinä, että ainoa ruoka, jonka ajatteleminen ei kauhistuttanut, oli ranskalaiset ja lenkkimakkara? Sipsihyllynkin luona pysähdyin, mutta tulkitsin naksuhimon suolanpuutteeksi ja jätin nuo toiset vapauden rasvaiset hedelmät.

Mutta kuinka voikaan kaupassa ihmislasta nolottaa! Koko ajan tuntui, että kohta joku tuttu tai blogin kautta tunnistava tulee hämmästelemään, että täällä sitä ei eletä niin kuin opetetaan. Löysin vihdoinkin lähikaupasta myös Fastin prodevanukasta, mutta en kehdannut laittaa sitä koriin, koska olo olisi ollut samanlainen kuin (ainakin kuvitelmissani) naisilla, jotka ostavat kolme suklaalevyä ja paketin Nutrilettiä. Vaan eipä se häpeä ollut muualla kuin omien korvien välissä. Tuskinpa kovin moni kanssa-asiakas jaksoi eineksiini kiinnittää huomiota. Ja mikä parasta, sain sentäs syötyä jo lähes ihmiskokoisen annoksen.

Kai sitä on aika pitkälle järkevän ruoan syömisessä tultu, kun yhden päivän einessafkaaminen pistää noloksi. Monta vuotta tähänkin tottumukseen on lopulta mennyt, ennen vanhaan moinen ravintoköyhä ape oli ihan normiruokaa.