Kun yritän perehtyä juoksulenkkareihin

Jos joku joskus vielä julkeaa väittää että juoksuharrastus on yksinkertaista, niin työntäkää sanojalle vanha hikinen juoksutossu suuhun samoin tein.

Sillä mikään ei ole niin monimutkaista kuin juoksukamojen hankkiminen. Materiaalit, kankaat ja värkit ovat niin edistyksellisiä, että voisi luulla niiden olevan kuulentoja varten, ja yksinkertainen ”millainen juoksutakki/juoksureppu/juoksukello” -kysymys muuttuu heti miljoonaksi lisäkysymykseksi. Erityisen kauheaa on juoksukenkävalikoimaan tutustuminen.

Koska kesälenkkarini eivät sovi märälle kelille ollenkaan (ihana ilmastointi kostautuu siinä, että jopa maasta tuleva kosteus pääsee imeytymään kengän sisälle), olen varovaisesti alkanut speksata itselleni uusia juoksukenkiä syksyyn (ja nyt siis puhutaan vain katukengistä, maastonakkien uusiminenkin pitäisi aloittaa jossain välissä). Alan jo hiljalleen toivoa että eläisimme edelleen siinä Kekkosen ajan yhtenäiskulttuurissa, jossa kaupan hyllyllä oli ne yhdet siniharmaat Karhut, joilla sitten pärjättiin ympäri vuoden ja kaikenlaisissa maastoissa.

Ei nimittäin ole mikään yksinkertainen homma tuo uusien lenkkikenkien hankinta. Ensin pitäisi tietää arviolta tuhat asiaa omasta fysiikastaan ja preferensseistään.

Alusta.
Juoksumäärä.
Kiertojäykkyys.
Vaimennus.
Droppi.

Ja kun löytyy halutunlainen kenkä, pitää toivoa että sitä on oikeaa kokoa. Ja että kenkä ylipäänsä istuu näihin sämpyläjalkoihin. Ei varmaankaan edes kannata unelmoida siitä, että kengät vieläpä olisivat kauniit ja muihin juoksutamineisiin sopivat.

Siksi tällä hetkellä melkoisesti houkuttaisi ajatus, ettei enää koskaan juoksisi muulloin kuin täysin kuivalla kelillä niissä hyväksi havaituissa kengissään. ”Kyllä mä muuten juoksisin myös syksyllä mutta kun nää kengät…”