Leipää leipäkammoisille

Piti sitten mennä tällaistakin ostamaan: Karppinen vähähiilihydraattinen sekaleipä. En kyllä oikein tiedä miksi.

Minusta asiat ovat parhaita omana itsenään ja sellaisena kuin ne ovat. Miehet rautaa, laivat puuta, leipä leipää. Silti haksahdin ostamaan tätä paahtoleivän näköistä ”karppaajille tarkoitettua” leiviskää, joka maksoi melkein neljä euroa pussi.

Pitänee ensi alkuun todeta, että minä en ole karppaaja. En lähellekään. Tänään olen syönyt ihan normaalia leipää ja saavillisen pastaa (tosin viikonlopun kuntoilusaldoksikin pamahti sellainen kuutisen tuntia että se vähän selittää). Kokeilun vuoksi ja aina pienemmän vatsakuvun mahdollisuudesta innostuneena ostin sitten kuitenkin tätä Karppista. Vähähiilihydraattisuus tarkoittaa tuotteessa proteiini- ja kuitupitoisuuden lisäämistä kananmunalla sekä vehnägluteenilla ja -kuidulla. Kädessä pideltynä ja sormin tökittynä tuote näyttää vielä ihan normaalilta leivältä. Ei kun päällisiä ja naamariin.

Karppinen ei tunnu suussa leivältä laisinkaan. Hiilareiden karsimisen ansiosta leipäviipaleista on saatu kumimaisia lättyjä, joiden palasiksi saamiseen en keksi muuta kuvailevaa teonsanaa kuin jäystäminen. Pureskelu ei auta, vaan leipää täytyy vähän poskihampaita käyttäen jäystää. Maku on ihan mukavan leipäinen, kunhan pääsee yli siitä, että Karppinen tuntuu suussa kaupan lääväisimmältä juustoviipaleelta.

Hiilaritietoisuus on välillä ärsyttävää, kuten ylenmääräinen ruokanipous muutenkin, mutta jos haluaa kotinsa rauhassa syödä leipää vaikka tietää että leipää pitäisi välttää, niin Karppinen varmaankin uppoaa. Minä taidan siirtyä takaisin ihan klassisesti jauhoista leivotun leivän pariin ja nauttia proteiinini jossain muussa muodossa.