Liity itkutreenaajiin!

Hei kaikki, olen Lotta ja itken treeneissä.

Tänään ei ollut maailman paras treenipäivä. Päivän ohjelmanumerona oli raskaita tempausykkösiä, ja kroppa tuntui olevan aivan eri taajudella kuin pää.Valmentaja kävi miljoona kertaa sanomassa, että jarruta alkumatka, kiihdytä polven jälkeen ja ojenna itsesi suoraksi ennen kuin menet tangon alle. Yritin tehdä työtä käskettyä, mutta vanha mätisäkki ei vain tuntunut tottelevan. Sitten alkoi turhauttaa. Eikä mennyt kauaa, kun huuli jo väpätti ja silmät kostuivat. 

Itkupillimoodi meni päälle. Yritin hengitellä ja keskittyä vetistelyä pois, jotta ainakin tempausten jälkeen vuorossa olleet kyykyt olisivat sujuneet kunnialla. Vaan ei. Viimeinen kyykky-ykkönen, joka ei ollut mikään mahdoton paino edes, ei vain onnistunut. Ja taas itkettiin. Ei avoimesti vollottaen, mutta salaa nyyhkyttäen kumminkin. Hetken itseäni keräiltyäni sain sentäs nostatettua itsessäni tarvittavan aggression, ja tein samaisen ykkösen superkevyesti alta pois. Treenin lopuksi jo välillä nauratti, mutta itku ei tuntunut olevan kaukana missään vaiheessa. 

Treeneissä itkeminen on ehkä tyhmintä ja turhinta mitä tiedän, ja silti teen sitä enemmän kuin välittäisin myöntää. Tänä keväänä on vetistelty jumpalla niin huonosti menevien rinnallevetojen kuin sakkaavien toes to barien yhteydessä. Urheiluhistoriani on silkkaa pillityskavalkadia. Olen itkenyt, kun lenkkikaveri on juossut liian kovaa. Olen itkenyt, kun pelotti vapaaottelusparreissa. Olen itkenyt joogassa. Itkenyt, porannut, vetistellyt siellä sun täällä. Olisi hienoa, jos epäonnistumisen edessä vain vimmastuisi ja yrittäisi kahta kovemmin, miehekkäästi vain kiroaisi ja tekisi sitten uuden ennätyksen. Miksi pitää ruveta pillittämään? Itkeminen nimittäin on ehkä tyhmintä, mitä urheillessaan voi tehdä: silmät vuotaen, alaleuka väpättäen, henkeä haukkoen ja kädet tutisten ei treenaamisesta tule sitäkään vähää kuin siihen asti.

Lohtua saan kuitenkin siitä, että tiedän että en ole yksin. Olen varma, että siellä ruudun toisella puolella on monia kanssavetistelijöitä. Liittykää itkutreenajakerhooni! Olkaa ylpeitä Cryin’ CrossFitters Clubilaisia! Kerhon pääsyvaatimuksena on vain yksi asia: tunnustakaa julkisesti olevanne itkutreenaajia ja kertokaa kommenttiosiossa tai omassa blogissanne, milloin viimeksi itkitte treeneissä. Ehkä teetän tekemästäni logosta kangasmerkkejä, joita voimme ommella jumppahousuihimme.