Maltista ja sen puutteesta

Olen viime päivät näyttänyt jotakuinkin tältä:

Eläimetkin kärsivät niskajäykkyydestä. Tätä hamsteriparkaa vaivaa noidannuoli. (Wikipedia)

Perjantainen ikävä mutta jotenkin siedettävä niskajäykkyys oli eskaloitunut lauantaiaamuksi niin, että makasin hyvän tovin naamallani sängyssä ja mietin että pääsenköhän ollenkaan ylös tai jos en, niin miten saisin verhottua itseni jotakuinkin säädylliseksi ennen avun tuloa.

Pienet krempat vielä menevät, mutta tämä alkaa olla jo liikaa. Sain kyllä kammettua itseni ylös ja kipua lievitettyä kävelemisen ja venyttelemisen (ja salaisen aseeni, Tiikeribalsamin) avulla. Nyt edessä on vaihe, joka on itse kipua ja kremppaa sietämättömämpi ja vaikeampi: pitäisi malttaa olla riehumatta liikaa.

Jos nilkkaan sattuu, voi keskittyä ylävartalon lihasten kurittamiseen. Kun ranne juimii, voi juosta. Niska-hartiaseudun jumittaessa liikuntavaihtoehdot ovat kovin vähissä. Kurottaminen,  nostaminen ja vetäminen on lähes mahdotonta, joten salille ei uskalla mennä. Tien ylittäminen lenkillä muuttuu hasardipeliksi, jos ei malta joka kerta kääntää koko kroppaansa katsoakseen molempiin suuntiin. Jopa silloin, kun kaveri osoittaa talon katonrajassa lymyävää hienoa koristekuviota, pitää kallistaa yläkroppaa lantiosta alkaen.

Pitäisi malttaa odottaa kremppansa paranemista, mutta ei mitenkään tahtoisi rajoittaa liikuntaansa pelkkään kävelemiseen. Vinkkejä otetaan vastaan!