Napaläskin paluu
Eli miksi miehet saavat laihduttaa ilman tuttujen ja tuntemattomien dumausta.
Viimesunnuntainen napaläskikirjoitukseni aiheutti pääasiassa kolmenlaisia reaktioita. A) ”Olet hyvä/kaunis/riittävä juuri sellaisena kuin olet.” B) ”Oot hullu. Mä oon paljon läskimpi kuin sä.” C) ”Hyvä homma, tsemppiä!” Jostain syystä viimeisen laadun kommentteja sain erityispaljon miehiltä.
Naisten ja miesten painonpudotukseen pätevät aivan eri arvostelun säännöt. Naisen laihduttaminen tai timmiytyminen on joko uhka muille, kenties isokokoisemmille naisille tai uhka naiselle itselleen. Tai ainakin se on vittuilua vielä pulleampia kohtaan. On vaara tulla jumppahulluksi, laihtua liikaa, sairastua anoreksiaan. Vaikka naisen läskit ovat tarkkailun alla koko ajan, ei hän mielellään saisi päästä niistä eroon. Olen kuullut tarinoita ”ystävistä”, jotka sabotoivat toisen laihdutusta tai hylkäävät hoikistuneen toverin.
Mutta auta armias, kun mies kertoo kyllästyneensä hyllyviinsä ja alkavansa laihduttaa, alkaa hemmetinmoinen kannustusvyöry. Hurrataan vierestä, mennään kaverin kanssa salille ja kysellään Facebookissa, paljonko penkistä nousee ja mitä palkkaria juot. Mies ei sano toiselle, ”Olet hyvä ja komea juuri tuollaisena kuin olet, ole armollinen itsellesi.”
Jukka on asettanut tavoitteekseen laihtua 8 kiloa. Kun hän kertoo timmiytymistavoitteestaan, kukaan ei sano hänen olevan mielenvikainen, otaksu hänen olevan anoreksian partaalla tai käske häntä olemaan realisti ja lopettamaan moisen, kyllä hän on juuri sopiva sellaisena kuin on, oppisi vain hyväksymään oman kroppansa.
Ehkä erilaisen suhtautumisen taustalla ovat vääristyneet oletukset laihduttamisen syistä. Naisen oletetaan karistavan kiloja pinnallisista syistä: nainen haluaa näyttää hyvältä ja tuntea olonsa seksikkääksi. Mies taas jumppaa ja syö salaattia, koska haluaa olla voimakkaampi ja suorituskykyisempi. Otaksutaan, että nainen laihduttaa muita varten, mies itsensä takia.
Ehkä napaläskikeskustelu leimahti sen takia, että en tajunnut korostaa omien timmiytymistavoitteitteni syitä. Minä haluan pudottaa muutaman kilon, jotta treenaaminen olisi piirun mukavampaa, että jos haluan joskus otella, pääsisin oikeaan painoluokkaan, että kokisin näyttäväni entistä paremmalta. Läskien vähentyminen ei ole itseisarvo vaan entistä terveemmän elämän sivutuote.
Minä en aina ymmärrä ”kelpaat juuri sellaisena kuin olet” -filosofiaa, jota moni minullekin yritti motivaatiokuvakommenteissa tuputtaa. Toki olisi hyvä opetella jonkinasteista armollisuutta itselleen, mutta ei monien naisten mantraa saa käyttää tekosyynä nynnyilyyn. Minulle ruumis on samanlainen väline kuin aivotkin. Molempien taitoja pitää hioa ja parantaa, laittaa ne oppimaan uutta. Toverini Silas summasi hyvin Facebookissa leimahtaneen kelpaamiskeskustelun toisen leirin näkökannan, sen, mitä itsekin ajattelen: ”Aina löytyy jotain parannettavaa. ’Olen hyvä juuri sellaisena kuin olen’ on isoin kusetus ikinä. Varsinkin itseni kohdalla. Sen kunniaksi syön nyt pakastepizzan.”
Omnom. Pizzaa.