Oopsie, eli miksi viljattomuus oli virhe

Seuraa opettavainen tarina siitä, miksi kannattaa pysyä perusasioissa.

Kotitaloudessamme on viime viikkoina yritetty vähentää hiilareiden syömistä. Tarkoitus ei ole missään nimessä karpata vaan hieman karsia turhia höttöjä ruokavaliosta. Perusluonteeltamme olemme molemmat mahdottomia hiilarinpuputtajia, ja jos vain mahdollista olisi, eläisimme pelkästään hampurilaisilla, tuoreella leivällä ja suklaalla. 

Hiilareita on helppo karsia lämpimistä ruoista, ei siinä mitään. Iltapala-aikaan taas meinaa iskeä tenkkapoo. Ei tee enää mieli syödä vihanneksia ja lihaa, kanamunatkin mieluummin jättää aamupalalle. 

Aki löysi internetin uumenista ohjeen viljattomille leipäsille, oopsieille. Paljon rasvaa, vähän hiilareita, yksinkertaista tehdä. Reseptin jakaneiden ihmisten mukaan oopsiet ovat parasta sitten siivutetun leivän (pun intended): ”rakastin näitä, pakko jakaa tämä resepti teille”, ”aivan kuin oikeaa leipää”. 

Opetus 1: Jos se on liian hyvää ollakseen totta, se ei ole totta.

Tässä vaiheessa olisi ollut syytä jättää kokkailut sikseen. Laitoin etiäisistä huolimatta hösseliksi. Resepti oli varsin yksinkertainen:

3 munaa
100 g tuorejuustoa
ripaus suolaa
1/2 rkl psylliumia (halutessa)
1/2 tl leivinjauhetta (halutessa)

Erottele valkuaiset ja keltuaiset. Vatkaa valkuaiset ja suola jäykäksi. Sekoita keltuaiset ja tuorejuusto keskenään. Lisää psyllium ja leivinjauhe (jos käytät) leipämäisemmän tekstuurin aikaansaamiseksi. Kääntele valkuainen sekaan. Tee lättyjä uunipellille. Paista 150 asteessa noin 25 minuuttia.

Opetus 2: Jos voit tehdä siitä marenkia, tee siitä marenkia.

Valkuaisia vatkatessani tajusin, että tässä vaiheessa voisin vielä perääntyä ja tehdä vaahdosta vaikka marenkia, uunikin oli läpimänä. Vaan ei. Minä hölmö jatkoin eteenpäin. Laitoin lätyt pellille ja uuniin. Keittiössä alkoi leijailla vahva kananmunien tuoksu.

Opetus 3: Munat munina ja leipä leipänä

Vajaa puoli tuntia, ja ”leivät” olivat valmiit. Kasasimme ”leipien” päälle voita, juustoa ja makkaraa. Ja sitten: mikä pettymys. ”Leipä” oli koostumukseltaan jostakin vaahtomuovipatjan ja vedessä uitetun styroksin välistä, ja se lässähteli ikävästi puraistessa. ”Leivän” maku oli tunkkaisen kananmunainen. Sanalla sanoen ”leipä” oli aivan hirvittävää.

”Ei tehdä näitä enää ikinä”, sanoi Aki heittäessään yli jääneet lätyt roskiin. Seuraavana iltana meillä syötiin teen kanssa ruisleipää ja kananmunia siinä päällä.