Tällä viikolla on kohistu siitä, kuinka kuvat eivät paljastakaan todellisuutta.

Entisen Instagram-mallin Essena O’Neillin ulostulo on mielestäni kunnioitettava ja tärkeä. On hyvä välillä muistuttaa, kuinka paljon eforttia on pistetty kuviin, jotka näyttävät siltä että eforttia ei ole pistetty ollenkaan. Tai että kaikki ei ole sitä miltä pintapuolisesti vaikuttaa.

Vaikka koenkin olevani aikuisena, medianlukutaitoisena sekä median ja markkinoinnin ammattilaisena melkoisen snaiju ymmärtämään että kuvat ovat vain kuvia, en välty siltikään aina siltä tunteelta, että muut elävät paljon ihanampaa elämää kuin minä. Välillä tuntuu, että kaikilla muilla on äärettömästi aikaa ja varallisuutta poseerata bikineissään tropiikissa esittelemässä litteää mahaansa – tai ainakin tehdä mielettömiä treeni- ja urheilusuorituksia joka päivä, siinä missä minä käyn syömässä Mäkkärissä enkä kerkeä työkiireiltä jumpalle moneen päivään.

Tutkimusten mukaan on yleistä, että yliarvoimme muiden onnea ja aliarviomme omaamme. Vähättelemme helposti muiden vaikeuksia ja kuvittelemme että muiden elämä sujuu niin kovin helposti. Tällaiselle ihmisen perusluonteelle pelkkiin yksittäisiin postauksiin perustuva kuvatulva ei tee hyvää. On helppo tuntea kateutta tai katkeruutta, kun joku simpsakka ”Instagram-tyttö” poseeraa huolettomasti smoothiensa kanssa, vaikka pitäisi muistaa että tuokin mirkku on ihan tavan ihminen kaikkine haasteineen, vaikeuksineen ja tunne-elämän vammakohtineen. Tai vaikka tämän elämä olisikin silkkaa ruusuilla tanssimista eikä mikään koskaan olisi ankeaa, ainakin tämä joutuu ottamaan sata kuvaa ennen kuin saa juuri sellaisen kuvan josta huokuu tunnelma kuin kuvia olisi otettu vain tuo yksi. 

Siksi peräänkuuluttaisinkin rehellisyyttä ja realismia fantasian välipalaksi jokaiselta elämänsä palasia muille jakavilta. 

Nyt monen kuuluu parahtaa: ”Mutta kun se ei kuulu mun blogin/instan/snäppärin tyyliin!”

En tarkoita, että koko sometuksensa pitäisi siirtää realismimoodiin tai avata kaikkia elämänsä yksityiskohtia ventovieraiden reposteltavaksi. Jonkinlaista suoraselkäisyyttä kuitenkin toivoisin. Mitä arvoa maailmalle on bloggaajasta, joka kehottaa lukijoitaan juomaan brändin X palautusjuomia vaikka ei oikeasti usko palautusjuomiin? Miksi pitää esittää terveellisten elintapojen perikuvaa ja superfoodien puolestapuhujaa vaikka oikeasti vetää röökiä kadunkulmissa ja riekkuu yöt? Millaisen kuvan antaa kaikille murheenmurtamille, jos kaikkien kriisiensä keskellä pitää yllä täydellisen treenaajan kulissia vaikka haluaisi vain maata peiton alla syömässä jäätelöä?

Myönnän kyllä, että itsekin siloittelen, liioittelen ja retusoin tarpeen sitä vaatiessa. Mutta uskon siihen, että teemme niin itsellemme kuin yleisölle palveluksen, jos välillä myönnämme ettemme usko kaikkeen mitä esitämme, tai tunnustamme että sorrumme paheisiin, tai sanomme suoraan että nyt on kuulkaas kamut sellainen härdelli päällä että pinkeän hanurin tavoittelu on ihan pahnanpohjimmainen asia. Ei se meistä ainakaan huonompia tee, vaan oikeita ihmisiä jos jotain. 

Lue myös belfiekulttuuria käsittelevä tekstini ”Perse on uusi musta” Creat.fi:stä.