Kun joulu tuli liian aikaisin
Kyseenalainen musiikkihistoria sai minut kiinni eilisellä juoksulenkillä.
Tajusin eilen lenkille lähtiessäni, että olen onnistunut vieroittamaan itseni juoksumusiikista. En ole oikeastaan kuunnellut musiikkia lenkeillä lähes ollenkaan koko vuonna. Pääosin tästä on kiittäminen pääosin miehen kanssa juostuja lenkkejä, mutta en ole oikeastaan kaivannut musiikkia yksinkään juostessani. Lieneekö syynä se, että olen siirtynyt kaduilta metsään, eikä luonnossa tylsyys iske samalla tavalla kuin katuja tepsuttaessa.
Olin lähdössä yksin lenkille, ja koska jalat olivat kuin puupökkelöt edellispäivän crossfit-hurjastelusta, ajattelin musiikin tuovan kaivattua tsemppiä. Löysin Spotifyn applikaatiosta running-osion, joka syöttää kuulokkeisiin musiikkia kadenssin mukaan. Mainio idea! Valmiiden playlistien lisäksi ohjelma generoi listaa käyttäjälle meiluisasta musiikista (samaan tyyliin kuin erinomainen viikottainen suosikkilista). Alkulenkki alkoi niin tuskaisissa merkeissä, että kadenssiksi jäi 165. Meno oli karmaisevaa, mutta musiikki erinomaista (kiitos toki erinomaisen musiikkimakuni): Mastodonia, Rancidia, Propagandhia, Rollareita.
Muutaman kilometrin jälkeen jalat alkoivat toimia, ja pystyin kohottamaan askeltiheyden tavoiteltuun 180:een. Tässä vaiheessa Spotify kaivoi esiin kaiken kyseenalaisen tauhkan viime vuosien musiikinkulutuksestani. Ruotsalaisen hardcoren ja skeittipunkin väleihin on ripoteltu runsain mitoin reggaeton-biisejä, banjomusiikkia – ja Brian Setzer Ochestran rockabilly-joululauluja.
Siellä sitä sitten nylkytettiin pitkin Talin metsiä, Jingle Bellsiä kuunnellen, ehkä syksyn kauneimpana aurinkoisena päivänä! Ja juuri kun toivoin ettei se joulu ihan vielä tulisi. Taidan juosta muutaman viikon päästä koittavan Helsinki City Trailin hiljaisuudessa, ihan varmuuden vuoksi.
