Pääsin salakavalasti väsymään kaiken tämän touhottamisen keskellä.

Päivänä muutamana tajusin, että on jo joulukuu. Oli pakko pysähtyä hämmästelemään, mitä oikein on tapahtunut. Kesästähän on ehkä korkeintaan muutama viikko! Toisaalta samaan aikaan on tuntunut siltä että tässä syksyssä rämpiminen ei lopu koskaan. Oli pakko todeta, että turnausväsymystä oli ilmassa.

Onneksi ympärillä on tahoja, jotka kehottavat pysähtymään, kun nainen käy liioilla kierroksilla. Mies muistaa muistutella joutenolon tarpeellisuudesta ja lempeästi huomauttelee avovaimonsa henkisestä poissaolevuudesta. Töissä on otettu asiaksi järjestää asiat niin ettei kukaan uuvu työmääriensä alle. Valmentaja päätti, että kevennetään treenitahtia ja jatkossa teen enää neljä treeniä viikossa: kolme voimatreeniä joiden päätteeksi yhden, maksimissan kaksi metconia sekä yhden aerobisen. 

Väsymys on siitä kavala juttu, että sen aiheuttamia asioita ei välttämättä osaa heti pistää väsymyksen syyksi. Itselläni väsymys vaikuttaa erityisen vahvasti mielialaan. Alakuloa ja negatiivisia ajatuskierteitä on alkuun vaikea huomata, ihminen kun tottuu todella nopeasti olotilaansa ja alkaa pitää sitä normaalina. Treneeissä kulkee puuroisesti, tunnelma on mälsä ja pää takertuu jauhamaan aivan triviaaleja asioita. Hetkessä elämisestä ei tule mitään, unenlaatu on mitä on, ja asioiden tekemisestä tuntuu puuttuvan sekä järki että mielekkyys. 

Kummallinen sivujuonne omassa väsymyksessäni on, että silloin muiden hyvät hetket tuntuvat poikkeuksellisen ärsyttäviltä. Yllätin itseni eräänä päivänä selaamasta ihmisten Instagram-kuvavirtoja jonkinlaisen valkohehkuisen katkeruuden vallassa: tuokin perkeleen tyyppi, oikein hieroo sitä meikäläisen naamaan että on täydellinen ihminen ja ehtii kiinnostavan työnsä ja ihastuttavan perheensä ohella treenaamaan monipuolisesti ja nousujohteisesti, pitämään menestyksekästä blogia ja vielä vittu jumalauta hyggeilemään kauniissa kodissaan kaiken sen ohella. 

Erityistä pahaa mieltä herätti se, että kaikilla muilla tuntui olevan määrättömästi aikaa ja kykeneväisyyttä loistamaan kaikilla elämän osa-alueilla. Minulla taas ei ollut aikaa laisinkaan, eikä kyllä mitään edellytyksiä pärjätä missään mitä teinkään, siltä ainakin tuntui.

Oman jaksamisen nostaminen ykkösasiaksi on jollain tavalla vähän noloa. Minähän olen pärjääjätyyppiä, en minä väsy! Kympin tytöille riittää tähtitarra ja toinen pannullinen kahvia, ei tässä tarvitse hidastaa!

Väsymyksestä tulee helposti myös turvariepu. Jos tietää, että hidastaessaan tahtia tuntee itsensä lopulta mahdottoman väsyneeksi tai tulee kipeäksi, kokee suurta houkutusta jatkaa sykkimistä vielä vähän aikaa. Jos ei pysähdy, ei ehdi huomata että menopeli alkaa piiputtaa.

Ei ole varsinaisesti miellyttävää tunnustaa tätä itselleen tai teille. Olen kuitenkin kokemuksesta oppinut, että mitä enemmän kerron, sitä parempi. Uskon, että tälläkin kertaa avautuminen on paitsi minulle vapauttavaa myös merkki jollekin teistä, että ette ole ainoita.

Väsymyksen tuolla puolen on muuten aika paljon kaikkea hyvää. Elämänlaatu tuntuu kohonneen moninkertaisesti pelkästään sillä, että olen tehnyt ihan normaalimäärän töitä, saanut nukuttua kunnolla ja treenannut kuormitukseen nähden sopivasti. Minulla on ollut aikaa, laadukasta aikaa jota en ole tuhlannut väsymyskierteiseen mäylimiseen, ja se vasta on hienolta tuntunutkin.

(Kuva on muuten lavastettu. En yleensä lue kylmällä lattialla istuksien.)