Tajusin hiljattain, että olen kirjoittanut viime aikoina todella vähän siitä, mistä minun varmaan odotetaan kirjoittavan eniten. Pahoittelut siitä. Yritän jatkossa turinoida enemmän treeneistä ja vähemmän fillari-infrastruktuurista ja ties mistä olen viime aikoina paasannutkaan.

Treeneissä olen käynyt ahkerasti vaikkei crossfit-aiheisia postauksia täällä ole viljalti nähtykään. Treeniboogie on tällä hetkellä todella hyvä, ja tuloksia tuntuu syntyvän. Viime viikolla tein uudet ennätykset molemmissa olympianostoliikkeissä: rinnallevedossa ja työnnössä petrasin vanhaa ennätystä kahdella ja puolella kilolla eikä edes tuntunut kauhean painavalta, ja kestomurheenkryynissäni tempauksessa pääsin korottamaan vanhaa enkkaa kahdella kilolla (enkä edes itkenyt treeneissä, eli olin tuplaonnistuja). 

Tänään jumpalle meneminen jännitti erityisen paljon. Paitsi että oli aika tehdä melkoisen inhottava treeni, olin myös ollut viikonlopun mökillä rapujuhlissa ja pelkäsin darran seuraavan vielä salillekin saakka. Päivän ohjelmanumerona oli benchmark-treeni nimeltä Jackie. Benchmark-jumpat ovat paitsi yleensä ikäviä myös siitä metkoja, että niitä tekevät crossfittaajat ympäri maailmaa saman formaatin mukaan. Näin voi vertailla itseään muihin, ja tietenkin myös itseensä menneiltä suorituskerroilta.

Jackie menee kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: souda 1 000 metriä, tee 50 thrusteria tyhjällä tangolla (20 kg), vedä 30 leukaa, kellota aika. Edellisen kerran tein treenin reilu vuosi sitten reippaasti skaalattuna (10 leukaa kuminauhan avulla) aikaan 12.21. Nyt loppuajaksi tuli 13.24 kahdellakymmenellä ei-avustetulla leualla enemmän. Melkoinen parannus, siis. Ajassahan ei isolla mittakaavalla tarkasteltuna ole kauheasti hurraamista, mutta sillä ei ole mitään väliä. Merkittävää kun on se, että sain koko treenin tehtyä määrättynä, ja vielä omaan, etenkin leuanvetojen osalta paljon kehityksen varaa sisältävään osaamiseeni suhteutettuna erinomaisin tuloksin. Treeniin lähtiessäni ajattelin olevani tyytyväinen, jos saisin tehtyä sen aikarajan (20 minuuttia) puitteissa, koska en ollut yhtään varma siitä, kuinka pahasti jäisin jumiin leuanvetoihin. Vaan siellä niitä tehtiin, hitaasti mutta varmasti yhdestä kolmeen kerrallaan. Hassua, kuinka voikaan tuntea olonsa lähes kaikkivoipaisen pontevaksi, vaikka tulos olisikin objektiivisesti mitattuna melkoisen heikko! 

On muuten mielenkiintoista, kuinka paljon sitä edelleen välillä jännittää treenejä. Nytkin soutulaitteen kapulaan tarttuessani tuntui siltä, että koko keho oli hyytelöä, ja teki mieli juosta jännäpissalle ja jäädä sitten vessaan piileksimään tunnin loppuun saakka. Siinä missä hiljattain pohdiskelin omia inhokkiliikkeitäni ja niiden vaihtuvuutta, niin yksi asia ei muutu koskaan: soudun ja thrustereiden yhdistelmä on kauheinta mitä voin kuvitella. Soutaminen saa minut täysin disorientoituneeksi, ja pökerryksen tilassa on aivan hirveää ruveta luukuttamaan thrustereita. Mutta näemmä tästäkin selvittiin, ja vielä omaan osaamiseen ja tilanteeseen verrattuna erinomaisesti! Hyvä minä!

Tässä vielä sievä infografiikka benchmark-treeneistä, kiitos East Dallas CrossFit.