Lauantaina miteltiin Espoossa crossfit-joukkuekisa Box Battle. Jos seurasitte kisaa paikan päällä, jouduitte katselemaan allekirjoittaneenkin huiskimista, sillä olin elämäni ensimmäisellä virallisella tuomarikeikalla.
Mitä se tuomari sitten crossfit-kisoissa oikein tekee? Kaikenlaista. Tärkeintä on laskea toistoja sekä vahtia, että liikestandardit täyttyvät, urheilija tekee vaaditut asiat ja muutenkin toimii protokollan mukaan. Siihen päälle sitten pitäisi vähän pitää kentällä jöötä ettei synny sählinkiä, täyttää tuloskorttia, ottaa aikaa ja näyttää vielä medialle ja yleisölle, kuinka paljon toistoja on jäljellä. Ei ole muuten mikään helpoin multitaskaus se.
Olen tuomaroinut omalla salilla Open-lajeja ja pienempimuotoisia mittelöitä, mutta oli ihan eri asia mennä yleisön ja kameroiden eteen. Jännitin tuomarointia aivan kauheasti, mutta joukkueiden kanssa areenalle astellessa ei enää osannut muuta ajatella kuin sitä mitä oli pakko. Selvisin urakasta mielestäni kunnialla. Pahempaa tötöilyä ei tapahtunut, ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa pitäneeni selkeän jämptin linjan koko kisan ajan. Katsomostakin tuli kommenttia, että tiukka linjani miellytti. Kerrankin lienee hyötyä siitä, että ei ole kovin empaattinen ihminen! Ei ainakaan tule säälistä luettua toistoja hyväksytyksi, jos ne eivät liikestandardien mukaan sitä ole. Lisäksi kentällä on aina myös päätuomari tai kaksi, jotka auttavat tuomareita ja toimivat kentän ylimpänä auktoriteettina. Muutamaan otteeseen päätuomari tulikin huomauttamaan liikestandardeista tai muusta käytännön asiasta, ja hyvä niin. Kokeneemmat silmät kun huomaavat asioita, jotka noviisilta saattavat välillä mennä ohitse.
Tuomaroinnissa vaikeinta on se, että päätökset pitää tehdä lennossa. Jos urheilija tikkaa kahdeksan toiston liikeparia, ei voi kovin moneksi toviksi jäädä miettimään, oliko ensimmäisen liikkeen toinen toisto hyväksytty vai ei. Keskittymistä vaaditaan, ja tietynlaista tyyneyttä, jos kilpailijat rupeavat tuittuilemaan. Urheilijat olivat yllättävänkin säyseitä, ja kaikki harvat kisatilanteessa minulle äsykineet pyysivät anteeksi heti lajien loputtua. Olisin odottanut vähän enemmänkin pullikointia, ainakin itse kävisin stressaavassa kisatilanteessa turhankin kuumana, eikä varmasti no-reppiä huutava tuomari saisi ystävällistä kohtelua osakseen.
Välillä tuli eteen myös odottamattomia tilanteita, kuten silloin, kun erään joukkueen yksi painolevyistä halkesi keskeltä kahtia. Siinä sitä sitten paitsi tuomaroitiin ja laskettiin tangossa olevia painoja ja kirjattiin niitä ylös myös viittilöitiin toimitsijoita tuomaan uusia painoja tilalle. Voiko tämän meriitin laittaa ansioluetteloon?
Tuomarointi oli yllättävän rankkaa. Päivän päättyessä tunsin olevani aivan poikki, väsynyt ja uuvuksissa. Fyysisellä puolella riitti tekemistä, kun piti kymmenen tuntia pinkoa pitkin areenaa kilpailijoiden perässä. Vivofit-rannekeeseen loggautui kahdeksan kilometriä talsimista, mikä on melkoisesti ottaen huomioon, että vietin koko päivän jääkiekkokaukalossa ja sen välittömässä läheisyydessä. Henkisellä puolella oli sitäkin raskaampaa. Päivän päätteelso päässä surisi, ja meinasin laskea toistoja sielläkin missä ei olisi tarvittu, kuten kotimatkalla ja kauppareissulla. Tuntui, että olin käyttänyt kaikki numerot päästäni. Loppuillasta osasinkin luvuista enää kolmostuopin ja neljä senttilitraa bourbonia, kun lähdimme juhlimaan onnistuneita kisoja.
Kiitos kaikille mahtaville kanssatuomareille ja vapaaehtoisille sekä hirmuisen mukaville kilpailijoille. Ja erityisen lämmin kiitos päätuomari Hannu Pajarille ja apulaispäätuomari Mikko Aaltoselle, jotka pohjattoman kärsivällisesti vastasivat tuomareiden kysymyksiin niin liikestandardeista kuin käytännön asioista ja kaitsivat meitä keltanokkia päivän lävitse.
