Kirjoittaja ennen ja jälkeen ruokinnan.

Tänään oli päivällä jotensakin konstikas olo. Kiukutti, mieli oli maassa ja edessä odottavat tehtävät tuntuivat kohtuuttoman vaativilta vaikeustasoonsa nähden. Sitten tajusin, että käymään oli tullut harvinainen vieras: liialliseksi yltymään päässyt nälkä.

Olen niitä ihmisiä, jotka muuttuvat nälkäisinä ihan kammottaviksi mulkvisteiksi: olen yhteistyöhaluton, kärttyinen ja altis heittäytymään lattialle itkemään vastoinkäymisiä kohdatessa. Lyhyesti sanottuna huonosti ravittu Lotta on kuin pikkulapsi. Eräs entinen poikaystävä tapasi kantaa mukana varmuudeksi pientä syötävää tai ainakin tajusi ohjata minut lähimmän ruokintapaikan suuntaan heti kun tajusi, että nälkätila alkaa muuttua akuutiksi raivoksi. 

Olen vuosia yrittänyt opetella syömään niin, että nälkä ei ikinä pääsisi paisumaan kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Fiksumpi ruokavalio ja säännöllinen ateriarytmi ovat tehneet ihmeitä. Nyt, kun välillä hyvistä tarkoitusperistä huolimatta onnistuu kämmäämään ruokahuoltonsa, nälkäraivo tuntuu entistä kauheammalta tilalta. Sitä yrittää selittää itselleen järjellä, että verensokeri vain on alhaalla, että ollaan nyt ihmisiksi kunnes pääsee kotiin syömään, mutta tunnetilat vyöryvät silti päälle. Tekee mieli monottaa metroasemalla edessä tumpeloivaa tätiä, lopettaa kaikki harrastukset ja sosiaalinen elämä ja ylipäänsä toivottaa kaikki hornan tuuttiin.

Onneksi ikävät fiilikset korjaantuvat suunnilleen samalla sekunnilla, kun saa ensimmäiset murut rinnan alle. Kun munakas, salaatti ja leipä olivat kadonneet lautaselta, istui pöydässä taas tuttu ihminen. Ainakin oppii arvostamaan niitä positiivisia vaikutuksia, joita fiksusti ja säännöllisesti syömisellä on omaan oloon. Olisi mielenkiintoista päästä kokeilemaan päiväksi, miltä mahtoi tuntua silloin, kun 18-vuotiaana eli iltaan asti kahvilla ja tupakalla ja söi sitten suolapähkinöitä tai pizzaa kiljuvaan nälkäänsä. Postuumit pahoittelut kaikille läheisille tuolta ajalta, mahdoin olla aika kauheaa seuraa.