Päivän appeet

Syöminen on yksi lempipuuhistani. Se on kuitenkin siltä kannalta ikävää tointa, että vaikka sitä kuinka paljon harjoittaisi, aina kohta tulee uudelleen nälkä.

Kas tältä näyttää melkoisen tavallinen ruokapäivä meikäläisen huushollissa:

photo_7.2.2013_8.22.31.jpg

Töissäkin täytyy syödä kahdesti. Siksi reipas konttorirotta raahaa eväitä mukana.

En ole mikään ruokanatsi, enkä laske kaloreita. Sen verran kuitenkin yritän sisään kippaamaani einettä valvoa, että kaikkea tulisi sopivassa suhteessa ja hyvissä määrin. Ihan joka päivä ei sentäs tule syötyä makkaraa ja ranskalaisia.

Aamupala klo 8: Iso lasi vettä, kalaöljy, multivitamiini, magnesium ja Ripped Pro -niminen kapseli (lienee huuhaata eikä kyllä auta rasvanpolttoon ollenkaan, mutta vireystilaan sillä on selkeä (lume?)vaikutus)

+ Puolikas maitorahka ja itsepoimittuja mustikoita pakkasesta sekä pala ruisleipää, jonka päällä voita, kinkkua ja kurkkua, pari kuppia kahvia

Lounas klo 11.30: Salaatti, jossa jäävuorisalaattia, kurkkua, tomaattia ja tonnikalaa sekä pakastimesta kaiken päälle viskattua papusekoitusta ja maissia, pala ruisleipää margariinilla, appelsiini

Välipala klo 16: Banaani ja maitorahka, pari pähkinää

Klo 19.30: Treenien jälkeen palkkari

Päivällinen klo 20.30: Miehen tekemää fantastista kasvissosekeittoa, jonka sekaan on heitetty broileria ja porkkanaa, herkuksi miehen eilen tekemä fantastinen runebergintorttu

Päivän mittaan: Vettä, pari mukia teetä

photo_7.2.2013_21.07.15.jpg

Kas näin on taas yhden päivän appeet mahassa. Eihän tuosta mitään papukaijamerkkiä Gustafsbergin Jutalta saisi, mutta olen ihan tyytyväinen siitä, että kiireisinäkin aamuina voi malttaa ottaa safkat mukaan kotoa. Ulkona lounastaminen on eittämättä ihanaa, mutta kun salaatti maksaa Uudenmaankadun lounaspaikoissa saman verran tai enemmän kuin kunnon mättö, tekee usein mieli valita pasta pupunruoan sijaan.

Mitenkäs teidän ruokailut? Maltatteko roudata eväsrasioita mukana vai menettekö suosiolla ulos einestämään?

Koti Ruoka ja juoma

Tuttua ja vierasta

Palasin tänään toviksi vanhan rakkaan ystävän luo.

photo_6.2.2013_18.39.04.jpg

Päädyin pitkästä pitkästä aikaa sparraamaan poikaystävän kanssa Kisahallille. Höntsäilimme muutaman erän, jotka kuluivat pitkälti miehen leikitellessä hitaan, kömpelön ja tekniikaltaan onnettoman vastustajan kanssa.

Miten voikin thainyrkkeily taas tuntua niin oudolta, vieraalta – ja ennen kaikkea vaikealta? Kun otin vastaan lyöntejä ja potkuja oikealta ja vasemmalta, mietin että nopeasti ihmislapsi unohtaa vaivalla oppimansa taidot.

Sparraaminen oli kivaa vaihtelua voimailupitoiselle treenille ja nostatti hien pintaan ihan eri tavalla kuin muu liikunta. (Osa hiestä varmasti tuli kaikesta liikkumisesta ja huitomisesta, mutta osa taisi olla ihan rehellistä tuskanhikeä, niin vaikealta sparri taas tauon jälkeen tuntui.)

Sparrin jälkeen tuntui oudon lohdulliselta palata viime aikojen tuttujen pariin, eli voimaharjoittelun puolelle. Jopa valakyykkyjen tahkominen tuntui tutummalta kuin kamppailu, mikä on melkoisen erikoista ottaen huomioon kuinka uusi tuttavuus painonnosto loppujen lopuksi minulle oikeastaan on.

Illan viimeinen rasti oli suuri este enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Olen pitkään kammonnut boksihyppyjä, siis ihan simppeleitä loikkia laatikon päälle. Kun laatikon korkeus ylittää polven korkeuden, alkaa pupu hiipiä pöksyyn. Pojat keikauttivat minulle laatikon 60 sentin korkuiseksi ja käskivät loikata. En vain pystynyt. Hyvän tovin arvoin ja meinasin hypätä ehkä sata kertaa, kunnes lopulta mietin, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua (että löisin varpaat boksin reunaan ja kaatuisin naamalleni vasten betoniseinää) ja hyppäsin. Ei ollut vaikeaa. Mielenkiintoista, miten pää usein falskaa ennen kroppaa.

 

 

Hyvinvointi Liikunta