Pää joka kehoa liikuttaa
Liikkuminen on melkoisen erikoinen juttu. Suoriutuminen on usein kiinni päästä, ei kehosta.
Treenaaminen ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Sitä helposti kuvittelee, että suoriutuminen noudattaisi jonkinlaista lineaarista ja ennalta-arvattavaa kaavaa: kun treenaa paljon, kehittyy, ja toisin päin. Ja kun kovasti ponnistelee, suoriutuu paremmin kuin silloin kun ei ponnistele. Asiat vain eivät aina mene näin.
Otetaan esimerkiksi tämän viikon juoksutreenit. Torstaina ohjelmassa oli viiden minuutin mittaisia vetoja alle 5 minuutin kilometritahdilla ja muutaman minuutin kevyt hölkkä vetojen välissä. Alle vitosen tahti tuntui melkoisen tukalalta, ja juoksiessani vilkuilin kelloa tuon tuosta. Vedot tuntuivat kestävän ikuisuuden. Koska valmentajani JP oli armollisesti ohjeistanyt, että vetoja saa tehdä neljästä kuuteen omien tuntemusten mukaan, lopetin suosiolla neljän vedon jälkeen.
Tänään sitten oli ohjelmassa viiden kilometrin juoksu aikaa vastaan. Muutaman päivän takaisen hitauteni lannistamana ajattelin että en puske, vaan menen ihan fiiliksen mukaan että seinä ei tule vastaan. En katsellut tahtia laisinkaan, vaan kuulostelin ainoastaan kellojen (laitoin varmuudeksi ranteeseen sekä Suunto Spartanin että Garminin Fenix 3:n, koska edellisen viikon juoksulla Suunnon GPS fuskasi pahemman kerran. Ongelma onneksi fiksaantui uusien päivitysten myötä.) värinää täyttyvien kilometrien merkiksi. Tunsin juoksevani kohtuullista, mutta en hirmuisen kovaa tai mahdotonta tahia. Viiden kilometrin tullessa täyteen sain yllättyä iloisesti: keskitahti oli ollut 4:40, samaa luokkaa kuin torstain vedoissa, mutta ilman lepotaukoja välissä.
Syitä onnistumiselle on monia, osa toki fyysisiä: nukuin pitkään enkä heräillyt stressipiikkeihin kuten viikolla, söin lauantaina karkkia, hampurilaisia ja tortilloja. Mutta myös henkisellä puolella on suuri merkitys: en yrittänyt liikaa, toisaalta taas tunsin jonkinlaista testipainetta tehdä parhaani. Amatööriliikkujana ei voi koskaan olla täysin varma siitä, kuinka tällä kertaa kulkee, ja se lienee suurin meidät tavan treenaajat oikeista urheilijoista erottava tekijä.
Samat oudot epälainalaisuudet pätevät myös voimailuun ja muunlaiseen suorittamiseen. Toisina päivinä rauta nousee, toisina ei. Välillä on päiviä, jolloin painot tuntuvat kohtuuttoman raskailta, kunnes päässä yhdellä tauolla napsahtaa jokin toiseen asentoon ja äsken mahdottomalta tuntunut kuorma tuntuu kevyeltä.
Taas on yksi treeniviikko paketissa. Ensi viikolla on luvassa entistä raskaampia painonnostotreenejä ja päätös ensi kesän tapahtumista. Jännää!
