Kai se on pakko tunnustaa, että lauseet ”ensi viikolla sitten” ja ”ensi viikolla kiire jo helpottaa” ovat silkkaa hölynpölyä. Aina tulee kiirettä ja menoa ja säätöä ja iltakeikkoja. Sitten vain tungetaan treeniä kaikkiin sopiviin väleihin. Tässä tämän viikon treenipäiväkirja:

Tämän päivän lenkkikuvan piti kuvastaa sitä, kuinka virkistävää oli juosta kauniissa säässä kauniissa luonnossa. Lopputulos olikin joku mutainen kauhumetsä. Sille ”onnistu urheilukuvissa ja -kuvauksessa” -kurssille olis tosiaan tarvetta.

Maanantai: lenkki, 50 minuuttia, 8 kilometriä
Edellisiviikon jumit ja juhlimiset painoivat jaloissa melkeinpä kohtuuttomasti. Nihkeää menoa, mutta tarpeellinen viikonavaus.

Keskiviikko: sali, 50 minuuttia
Vihoitteleva nivunen ja kiukutteleva olkapää estivät suunniteltujen liikkeiden suorittamisen, tuli selkä- ja vatsapainotteinen pieni salipiipahdus.

Perjantai: temppurata, 60 minuuttia
Viikon lystikkäin treeni, kuten eilen kirjoitinkin.

Lauantai: sali, 1 tunti 20 minuuttia
Opetin kaverille Kisahallilla kyykkyä, maastavetoa ja penkkipunnerrusta ja rääkkäsin vähän muutenkin. Kaverin kommentti: ”Aina kun sä sanot että nyt seuraa jotain kivaa, niin ihan varmasti seuraa jotain ihan kauheaa.” Ilmeisesti treenin loppuun vedetty yleisliikepainotteinen sykkeennostatus-circuit ei ollut kaikkien osallistujien mieleen 😀

Sunnuntai: lenkki, 1 tunti 45 minuuttia, 16,5 kilometriä
Pitkä joskin lopusta tuskainen lenkki, kun nivunen muistutteli olemassaolostaan. Pää nollautui kyllä hyvin pitkällä lenkillä, ja vielä valoisaan aikaan.

Näillä eväillä on hyvä lähteä uuteen viikkoon. Nyt rentoudun sohvalla kissa kainalossa, juon lasillisen erinomaista Angostura 1824 -rommia ja suunnittelen ensi viikon jännittäviä kuvioita.

Vielä on muuten reilu puolitoista tuntia aikaa osallistua Kunnon mies -kirjan arvontaan! Voittajat ilmoitetaan alkuviikosta!

Ei, se olen minä, liitämässä halki ilmojen perjantaiaamuna kello kahdeksan. Aikuisten temppurata paitsi antoi mainion startin päivään myös muistutti, miksi välillä pitää mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Mainion Ninan verkkareissa -blogin Nina vinkkasi Taitoliikuntakeskuksen aikuisten peuha-aamuista, ja minähän olin kärppänä mukana.

Kun unihiekkoja silmistä pyyhkien pääsin Taitoliikuntakeskukseen, alkoi vatsanpohjassa kipristellä mukavasti. Iso ilmavolttirata, trampoliinit ja muut houkuttelivat kokeilemaan vanhoja sirkukselta tuttuja temppuja mutta myös näyttivät entistä pelottavammilta: olenko minä joskus ihan oikeasti yrittänyt hypätä voltin?

On oikeastaan todella surullista, kuinka sitä iän myötä tulee entistä varovaisemmaksi. Aikuis-minän mielestä hevoset ovat poskettoman suuria ja potentiaalisen vaarallisia luontokappaleita, joita on parempi tarkkailla aidan takaa eikä mennä tuosta vaan köllöttelemään moisen selkään. Kun temppuradalla pitäisi kurkottaa kaltevan tasapainopuomin päältä rekille, alkaa mieli laskeskella, kuinka monella tavalla asia voi mennä pieleen.

Aluksi mieli hangoitteli vastaan, mutta muutaman temppuratakierroksen jälkeen antoi kropalle luvan kokeilla vanhoja temppuja. Ja kas! Jostain lihasmuistin syövereistä muistui mieleen, miten tehdään arabialainen kärrynpyörä. Ei se mennyt ihan yhtä kauniisti kuin ennen (joskin vanhan akrobatiaopettajan mielestä tuskin meni kauniisti silloinkaan), mutta meni yhtä kaikki. Ja se on tärkeintä. Ensi kerralla sitten vähän kauniimmin.

Temppurata oli paitsi hyvää liikuntaa myös tervetullutta vaihtelua. Ilmojen halki liitäessään sitä ehti ajatella, kuinka hienoa onkaan tehdä kropallaan jotain muutakin kuin niitä iänikuisia kyykkyjä ja maastavetoja.

Ps. Olethan jo osallistunut Pumpuin kirja-arvontaan? Jos et, käy kertomassa paras terveysvinkkisi täällä, niin olet mukana kolmen Kunnon mies -kirjan arvonnassa!