Mies kyykytti minua tänään oikein urakalla. Tekniikan hiomisen ja muutaman nolostuttavan, isot pojat apuun säikäyttäneen voimienloppumisen jälkeen voi taas todeta, että on se kyykky vain hieno, joskin nöyryyttävä liike.

Kävin pitkästä aikaa mainion mieheni Jukan kanssa salilla. Hänen haukankatseensa alla ei pääse tekemään yhtään toistoa puolihuolimattomasti. ”Alemmas, alemmas!” kuuluu vaikka salin toiselta puolelta, katveesta tai pukuhuoneesta.

Tänään keskityin kyykyn syventämiseen. Kuvastakin näkyy kaksi erinomaista konstia hyvän kyykkäämiskorkeuden löytämiseen:

• Laatikko pyllyn alle. Boksille ei toki ole tarkoitus istahtaa, mutta se toimii hyvänä merkkaajana sille, missä kohdassa ollaan tarpeeksi syvällä. (Toinen mistä sen tietää on siitä, ettei meinaa enää millään päästä takaisin ylös, vaikka niskassa olisi vain säälittävät 60 kiloa painoa.)
• Tavaraa kantapäiden alle. Jos on takareisistään kireä kuten meikäläinen, syvemmälle kyykkyyn pääsee laittamalla esimerkiksi pikkuruiset kiekot kantapäiden alle.

Usein unohtaa täydellisen tekniikan ja latoo vähän liikaa painoa, koska se vain tuntuu makealta. Pitäisi muistaa, että puhtailla liikkeillä ja vaikka vähän pienemmillä painoilla treenaaminen on tehokkaampaa ja turvallisempaa. Lisätään painoja sitten kun ei enää tarvitse huutaa poikia apuun, kun meinaa voimat loppua.

Ps. Huomaattehan, että supersankari ”musta makkarankuori” on enää muisto vain. Ostin vaaleanpunaisen treenipaidan. Vaaleanpunaisen. Olo on kuin sateenkaarella. Vai onko tuo nyt retliini. Mistä näistä tietää.