Kuinka monta ikävää kilometriä täytyy tepsuttaa, ennen kuin juokseminen palkitsee? Ja onko oikeasti edes olemassa juoksijan euforiaa?

”Totta, juokseminen on yksinkertaista, primitiivistä toimintaa. Silti yksityiskohdissa piilee suuri voima. Juostessa lihakset työskentelevät hieman kovemmin, veri virtaa hieman nopeammin, sydän hakkaa hieman voimakkaammin. Elämän kokee silloin hieman intensiivisemmin, hieman kiihkeämmin. Siitä pidän.”

Yllä oleva lainaus on yhdysvaltalaisen pitkänmatkanjuoksijan Dean Karnazesin mainiosta kirjasta Ultramaratoonari – Kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun. Hän, kuten muutkin juoksuhullut, ylistää tuota ”runner’s high” -termilläkin tunnettua euforian tunnetta, joka totiseen juoksemiseen ilmeisen oleellisena kuuluu.

Arkilenkkeilijän näkökulmasta moista on ollut vaikea ymmärtää. Juokseminen on pääosin ikävää tointa, jota olen harrastanut kuntotarkoituksissa ja käytännön syistä.

Palasin Karnazesin hienoon kirjaan jälleen tänään, kun ehkä hetken tunnuin tajuavan juoksemisesta jotain. Kilometrit 6-9 olivat puhdasta iloa, teki mieli juosta lujaa. Eikä vauhdin kiihdyttäminen tuntunut pahalta, sillä askel ja hengitys kulkivat ongelmitta.

Nyt, kun olen juossut hieman pidempiä lenkkejä (yli 10 km) ja aiempaa useammin, olen hiljalleen alkanut ymmärtää, mistä juoksuhullut puhuvat. Juokseminen on erinomainen tapa selvittää päänsä, mutta nyt kun olen saanut tuta millaista juoksijan ilo voi olla, haluaisin tietää lisää. Kuinka pitkään ja pitkälle pitää mennä, että ilo kestää pari kilometriä pidempään?

Suosittelen muuten Karnazesin kirjaa myös arkilenkkeilijöille. Vaikka ei itse mielisikään juosta 300 kilometrin kisoja ja perusmaratonia siihen päälle, ei voi muuta kuin ihailla sitä innostusta, jolla kirjoittaja juoksemiseen suhtautuu:

”Juoksen, koska en ole oikeastaan ikinä pitänyt autoista. Juoksen, sillä ellen juoksisi, olisin vetelä ja apea ja viettäisin liikaa aikaa sohvalla. Juoksen saadakseni raitista ilmaa. Juoksen saadakseni selvää. Juoksen paetakseni tavallisuutta.”