Eli sananen duunin ja muun elämän yhteensovittamisesta.

Eilen oli taas sellainen päivä, että en olisi millään jaksanut lähteä pitkäksi ja hektiseksi venyneen työpäivän jälkeen treenaamaan. Tuntui että olin käyttänyt kaikki voimavarani duunissa, ja päivän aikataulutuskin oli heittänyt häränpyllyä kun ehdin lähteä salille vasta pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Teki mieli kaartaa suoraan kotiin ja mennä mäylimään sohvalle koko loppupäiväksi.

Olen viime aikoina miettinyt paljon työn ja muun elämän tasapainoa, sekä kuinka sovittaa kaikki asiat viikkoon ja suorittaa kaikki sen eri osaset kunnialla. Jos jätän treenit väliin sen takia, että duuni vie mehut tai olen työmatkalla, tuntuu että annan liian ison vallan työlle hallita minua ja sanella elämäni sisältöä muulloinkin kuin työaikana. Toki tulee superpitkiä työpäiviä tai on priorisoitava kotijoukkojen kanssa oleminen, mutta lähtökohtaisesti en halua uhrata treeniä ja liikkumista liian hanakasti. 

En ole mikään ”The only workout you regret is the one you didn’t do” -koulukunnan ihminen, mutta usein treeni myös tulee tarpeeseen duunien vastapainoksi. Kun eilen sitten tempaustekniikan, leuanvetojen ja hiekkasäkkien kantelun jälkeen lähdin tsygäilemään takaisin kotiin, tuntui kuin olisin nukkunut kunnon päiväunet: olin virkeämpi, hyväntuulisempi ja muutenkin paremmin asiat kontekstiin laittava tyyppi. Ja ehdin kyllä köllötellä sohvallakin ihan tarpeeksi illan päätteeksi.