Eli viisi asiaa, jotka opin soutaessani puolimaratonin:

1. Jos suostut vapaaehtoisesti soutamaan 21 097 metriä, olet hullu.

Soutaminen on kauheaa. Pitkien matkojen soutaminen on kauheaa. Puolimaratonin soutaminen on erityiskauheaa. Sanoinko jo, että se oli kauheaa?

2. Syö hiilareita ennen soutua.

Jotenkin feilasin soutuun valmistautumisen pahasti. Olin viikolla työmatkalla ja kotiin palatessani sen verran kiireinen, stressipäissäni ja naatti, että en tajunnut että pienimuotoinen hiilaritankkaus voisi olla tarpeen. Perjantaina söin normaalin lounaan, päivälliseksi pienen kanasalaatin ja sen jälkeen unohdin koko syömisen muiden rientojen takia. Aamulla havahduin siihen, että kotona ei ollut oikein minkäänlaisia järjellisiä hiilarinlähteitä, hedelmätkin olivat päässeet loppumaan. Söin energiapatukan ennen soutua, mutta kesken koettelemuksen aloin syvästi katua kananmunista ja nakeista koostuvaa aamiaistani. Jurassic Parkin Dr. Sattlerin sanoin (mistä helvetistä tämäkin sitaatti tuli mieleeni kesken soutu-urakan???): ”But I made a mistake, too, I didn’t have enough respect for that power and it’s out now.” Muistakaa kunnioittaa asioita joihin ryhdytte, tai ne purevat teitä persauksiin.

Kuvassa valmistaudun seuraavan aamun soutuun nauttimalla panimotuotteita Circoperan ensi-illassa Sofian kanssa. Lämmin suositus muuten hienolle esitykselle, oopperan klassikot ja sirkustemput toimivat yhdessä erinomaisesti! 

3. Hanki seuraa

Tässä mielessä soutu oli suuri menestys, sillä sain kaveriksi Annin (jonka blogia ja projektia huiputtaa korkeita vuoria teidän kaikkien pitäisi ruveta seuraamaan). Pelkästään se, että toinen soutaa vieressä samaa matkaa, toi toivoa synkkinä hetkinä. Ja tavallaan olin iloinen siitä, että soutulaite pysyy paikallaan, sillä jos olisimme soutaneet oikeasti eteenpäin, Anni olisi kadonnut horisonttiin jo ensimmäisten minuuttien aikana. Aivan järjetön tahti! 

4. Laita hanskat

Olisi pitänyt miettiä tarkemmin mihin ryhtyy. Jos on helposti hikoavat tassut kuten minulla, hanskat ovat pakollinen varuste. Joita ei siis ollut. Ensin kapula lipsui kädestä hikoamisen takia. Loppuspurtissa yksi kämmeniin ilmestyneistä kuudesta kolossaalisesta rakosta puhkesi ja teki kapulan pitelemisestä paitsi järjettömän kivuliasta myös liukkauden takia mahdotonta, ja jouduin vetämään viimeiset kymmenen metriä käytännössä yhdellä kädellä. Ihania muistoja loppuelämäksi!

5. Henkiset voimavarat tulevat tarpeeseen

Olin pelännyt jonkinlaista karman kostoa Nuuksio Classic -maastomaratonista lähtien. Koska siellä kroppa toimi niin hyvin ja juoksu oli melkein silkkaa iloa, olin aivan varma että ennemmin tai myöhemmin tämä kostautuisi ja saisin tuta sen, että seinä tulee vastaan. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tuntui jo siltä että olen valmis itkemään/kuolemaan/luovuttamaan. Piti ruveta kaivelemaan henkisiä voimavaroja käyttöön. Sain onneksi kanavoitua turhautumista ja itkun partaalla olemista aggressioksi, jonka avulla jaksoin taas vähän aikaa eteenpäin. Mietin useaan kertaan, miksi ylipäänsä urheilen ja harkitsin vakavasti kaiken treenaamisen lopettamista, olenhan pohjattoman heikko ja huonokuntoinen ja muutenkin huono ihminen. Sitten ajattelin että kärsimys jalostaa ja ylevöittää. Sitten ajattelin olutta ja vähän kuolemaa. 

Nuuksiota varten olin varannut houkuttimeksi kaljaa, sipsejä ja energiajuomaa, mutta soutuun en ollut tajunnut hankkia mitään minkä vuoksi jatkaa kiskomista. Luojan kiitos treenikaveri Tuukka alkoi viimeisillä sadoilla metreillä heilutella kylmää oluttölkkiä edessäni. Viimeiset puolitoista tuntia mantrani oli ollut ”olispa kaljaa”, joten universumi manifestoi minulle juuri sen mitä halusinkin. 

Tunti ja 37 minuuttia myöhemmin soutulaitteen näyttö näytti vihdoin nollaa. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ei enää ikinä uudestaan, ainakaan ennen seuraavaa kertaa.