Kaksi työpäivää takana, ja nuppi on ennennäkemättömän jäässä. Kun on kuukauden viettänyt pitkälti ulkotiloissa ja poissa ruudun äärestä, tuntuu koneen edessä nököttäminen entistä kamalammalta ja ennen kaikkea hirmuisen kuluttavalta.

Oli aivan pakko ottaa iltapäivänokoset ennen salia. Kardinaalimunaus! Kun puoli tuntia myöhemmin heräsin kuolalammikosta pää entistä takkuisempana ja kroppa kankeana, piti kaivaa motivaatiopussin pohjalta ne viimeisetkin rippeet, jotta sain hinattua ahterini puntille.

Kauhealtahan se tuntui, mutta vielä kauheammalta tuntui ajatus siitä, että olisin jäänyt kotiin pötköttämään koko illaksi. Maastavedossa meinasi lähteä taju, ja haukkarit oli pakko tehdä yhden numeron käsipainoilla. Vaan tiedättekö mitä? Kun sitten tutisevin jaloin kapusin pois suihkusta ja palkitsin itseni voileivällä, ei harmittanut salille lähteminen enää ollenkaan.

Ehkä se tästä lähtee. Kismittää vaan vietävästi aloittaa voimaharjoittelu taas monta pykälää alempaa. Ainakin saa nostaa treenipainoja useammin, jos hopeareunusta oikein etsitään.