Järki ja elämänkokemus sanovat, ettei kateus kannata. Kukaan ei hyödy yhtään mitään siitä, että kyräilee muiden isompia puntteja ja kiinteämpiä takamuksia. Miksi sitä silti huomaa kärsivänsä ajoittain treenikateudesta?

Tunnustan: en malta olla vilkuilematta salilla, kuinka isoilla painoilla muut mimmit treenaavat. Klikkaan kauhulla blogipostauksia, jotka on nimetty tunnisteella ”päivän sali”. Ehkä siellä on joku megatehokas pimu, joka on nostanut reilusti isompia määriä kuin minä. Ja sitten ovat ne superpakkaukset, jotka ovat saaneet kiinteät kankut ahkeralla jumppaamisella. Miten kehtaavatkaan, ryökäleet!

Se on kyllä melkoisen järjetöntä. Eihän se ole minulta yhtään mitään pois, jos kanssaihminen jaksaa juosta maratonin tai nostaa vaikka sata kiloa penkistä. Maailmassa ei ole rajattua määrää kuntoa ja suorituskykyä.

Treenikateus on siitä kiitollinen kateuden muoto sentäs, että kunnolleen voi aina tehdä itse jotain. Penkkipunnerrustulos ei nouse, jos ei penkkipunnerra. Kolmen jumpan ja neljän juoksulenkin tulos ei näy, jos ei käy kolmessa jumpassa ja hinaa persettään juoksupolulle neljää kertaa.

Ikäväähän se on, ettei kivoja asioita saa ilmaiseksi. Mutta ne, joiden puolesta joutuu vähän tekemään töitäkin, tuntuvat sitten toteutuessaan melkoisen hyvältä.

Toivottaapi nimimerkki ”Olkatreenin painot + 5 kg”