Noin vuosi sitten vannoin maaliin päästyäni, että ei koskaa enää. Vaan mistä löysinkään itseni viime viikonloppuna?

Terässika-triathlon kisailtiin lauantaina Kuusijärvellä. Kisan erottaa muista triathlonmittelöistä se, että juoksun jälkeen ennen maaliviivan ylittämistä on vielä juotava litra olutta aikaa vastaan. Viime vuonna feministis-karnevalistinen urheilujoukkueemme Teräsmeduusat sekoili kisassa bikini fitness -parodian merkeissä, tänä vuonna lähdimme teemassamme hieman toisenlaiseen ajankohtaissuuntaan. 

Soldiers of Medusa -look oli erinomaisen onnistunut. Onnenpäivä-Anne taiteili meille älyttömän hienon SOM-logon paitaan, ja asu täydentyi camo-shortseilla ja käärmeellä hiuksissa (luovuimme nopeasti ajatuksesta tehdä kumikäärmeistä kokonaisen peruukin). Terässian perinteeseen kuuluu, että joukkueet käyvät esittäytymässä ennen kisan alkua, joten me pidimme pienen puheen Soldiers of Medusan periaatteista ja kuinka meitä ymmärretään väärin mediassa ja jos joskus ollaan joku kiveksi muutettu niin kännissä ja läpällä eikä se edusta meidän virallista linjaa. (Kaksoisintertekstuaalinen teemavalinta ei välttämättä sitten muuten aukea kaikille, ja muutaman kerran piti keksiä selitys niille, joille SOO tai Medusa-läpät eivät aukene.)

Mutta sitten itse kisaan. Sää oli sateinen ja tuulinen, ja lähtöviivalla 15 asteen lämmössä bikineissä paistatellessani mietin jälleen kerran omia elämänvalintojani. Viime vuoden jälkeen lupasin opetella uimaan kunnolla, mutta eipä tullut tehtyä. 250 metrin uinnin jälkeen olin pahasti kisan häntäpäässä. Sähelsin itseni vaihtoon, kiskoin vaatteet päälle (paidan heitin niskaan väärinpäin, minkä huomasin vasta maalissa) ja lähdin hakemaan pyörää. Kymmenen kilometrin fillarointi kulki hyvin 23 minuutissa, ja sain kirittyä reilusti väkeä kiinni, vaikka ajelinkin mukavaa aerobista vauhtia. Sama hyvä boogie jatkui reilun 3 kilometrin juoksussa, johon turasin vajaat 15 minuuttia. Ohitin taas monia ihmisiä, myös kuusi minuuttia ennen omaa lähtöäni lähteneitä miehiä. Aikaa oli kulunut noin 44 minuuttia, kun saavuin kaljakarsinaan, jossa ongelmat sitten alkoivat.

Olen tunnetusti äärimmäisen hidas juoja. Oksetusreaktio iskee helposti pienestä määrästä nopeasti nieltyä vettäkin. Tässä valossa on siis ilmiselvää, että oluenjuonti oli kaikista kisan osa-alueista itselleni haastavin. Hörpin oluttani, paisuin kuin ilmapallo (röyhtäilyn taito olisi kovin hyödyllinen tässä kisassa) ja katselin, kuinka kymmenittäin pyöräilyssä ja juoksussa ohittamiani kilpailijoita niin miesten kuin naisten sarjasta meni heittämällä ohi. Olin naisista kuudentena kaljakarsinassa, mutta lopputuloksissa vasta kahdestoista. Sitä kuuluista henkistä kanttia olisi kaivattu siis enemmän. 

Jos Terässika muuten onkin aivan kauhea kisa, niin se on maailman paras kisa heti kun kisalut on kisailtu. Tunnelma on iloisen sekoileva, ja saman tien pääsee saunaan ja takaisin Kuusijärveen pulikoimaan. Tiimipalkintoa SOM ei saanut, mutta meduusoista Miia tuli naisten sarjan neljänneksi. Vaikka kisan aikana mietin jälleen miljoonaan kertaan, että tämä ei ole ollenkaan minua varten, taisin kisaeuforiassani luvata tulla ensi vuonna uudelleen – paremman uinti- ja juomatekniikan kanssa. 

Lauantai-iltana kotiin päästyäni iski kuitenkin äkillinen ”post race depression”, kisanjälkeisdepis. Outoa kyllä, en niinkään surkutellut surkeaa suoriutumistani uinnissa ja oluessa, vaan pahaa mieltä aiheutti yleinen kädettömyyteni urheilijana ja suoriutujuna minkäänlaisissa koitoksissa. Sinänsä pahaan mieleen ei olisi pitänyt olla syytä, sillä kokonaisaika parani reilusti viimevuotiseen verrattuna, ja varsinainen triathlonosuus sujui viitisen minuuttia nopeammin kuin edellisvuonna sääolosuhteista huolimatta. Oikeasti pitäisi olla tyytyväinen, sillä pyöräily ja juoksu kulkivat todella hyvin, ja juoksuaikani oli naisten sarjan toiseksi paras, vaikka kiristämisen varaa olisi hölköttelyssä ollut vielä. (Voi toki olla, että syypää apeaan mieleen oli laskuhumala, mikä on kisan eittämätön varjopuoli.) Ja ehkä jo ensi kesään mennessä opin uimaan! 

Seuraava koitos onkin jo muutaman viikon päästä. Nuuksio Classic Trail Marathonilla ei kuulu viralliseen ohjelmaan oluenjuontia, mutta uskoisin että reitin varrella ehdin ajatella ”oispa kaljaa” sen verran monta kertaa, että maaliin päästyäni ja kamat vaihdettuani kumoan tuopin ennätysajassa.