Takatalvi ei latistanut keväistä mielialaani, sillä poljin tuiskussa duuniin upouudella fillarillani.

Kuvan pyörillä ei ole yhteyttä kirjoitukseen. (Kuva Corbis)

Kuten edellisestä kirjoituksestani kävi ilmi, päätin hylätä uskollisen rautaratsuni ja siirtyä kevyempään ja monin verroin ketterämpään hybridipyörään. Ensimmäiset ajot ovat kehnosta kelistä huolimatta olleet mahtavia. Kuinka sitä voikin unohtaa muutamassa kuukaudessa, kuinka hauskaa pyöräily on?

Ostosten teossa piilee aina oheisostosten vaara. Kuten tälläkin kertaa. Lokarit sentään kuuluivat pyörään, mutta muut osat seisontatukea, kelloa ja valoa myöten piti hankkia. Ja tarakka. Ja kypärä. Ja nyt huomasin ettei minulla ole välikausipyöräilyyn sopivia vetimiä. Eihän uudella bränikällä fillarillaan nyt voi rumassa vanhassa ulkoilutakissa ajaa, eihän?

Loppuisipa tuo takatalvi pian, haluaisin mennä tekemään ensimmäisen pidemmän lenkin. Sitä odotellessa pitänee keksiä fillarilleen nimi. Rakkaan ystävän Konan nimi on Musta kostaja, ja jostain syystä olen nimennyt omani Musta kostaja II:ksi. Ehkä jokin muu nimi olisi tarpeen, etteivät fillarit ihan mene sekaisin kesän pyöräretkillä.