Perjantaina oli aika jättää haikeat jäähyväiset.

Onko outoa, että on kiintynyt rakennukseen josta ei edes oikeasti niin paljon välittänyt? CrossFit Central Helsinki muutti tällä viikolla pois Jätkäsaaren Bunkkerista, ja jätimme hyvästejä perjantaina juoksemalla rakennuksen pahamaineisia kauhujen portaita. Koko jumpan ajan tunsin outoa nostalgiaa. Näitä rappusia olen kulkenut satoja kertoja paitsi ennen treenejä, myös niiden aikana. Jostain syystä rakennuksesta luopuminen tuntui vaikealta.

Olkoonkin, että rakennus oli hankalassa paikassa muuttuva labyrintti -henkisen työmaahelvetin keskellä, talvisin aivan järkyttävän kylmä ja kesäisin sietämättömän kuuma. Olkoonkin, että betonilattiasta irtosi pölyä ja jos lattialla makasi hikisenä selällään, sai jälkiä hangata juuriharjalla. Olkoonkin, että portaiden kipuaminen oli aina yhtä kamalaa.

Eihän tässä ollut kyse rakennuksesta vaan siitä, mitä neljän seinän sisällä ja välillä ulkopuolellakin tapahtui. Bunkkerilla tapahtui pieniä ihmeitä. Taitoja ja suorituksia, joita ei olisi ikinä uskonut pystyvänsä tekemään. Ryhtejä, jotka suoristuivat sekä treenin että kasvaneen itseluottamuksen ansiosta. Kaveruussuhteita sellaisia määriä, etten koskaan uskonut aikuisiällä sellaisen olevan mahdollista. 

Luulin vuosia, että en koskaan oppisi tekemään toes to bareja. Väärässä olin. Tässä kuvassa rimpuilen Openeissa muutama vuosi sitten entisen inhokkiliikkeeni parissa. Kuva: Sanna Kaipia.

Tunnen olevani ihan eri ihminen kuin se, joka keväällä 2012 kävi jännittyneenä kokeilutunnilla, aloitti on-rampilla seuraavana syksynä ja käynnisti ahkeran treenaamisen alkuvuodesta 2013. Paitsi että olen kasvanut fyysisesti (olen saavuttanut uudet lukemat sekä pituudessa että ympärysmitassa) olen myös kehittynyt ihmisenä aikamoisesti viimeisten reilun neljän vuoden aikana. Ehkä kaikkea ei voi laittaa CFCH-taian piikkiin, mutta on helppo löytää jos ei suoria syy-seuraussuhteita niin ainakin jonkinlaisia syy-yhteyksiä tai korrelaatioita kohisten kohonneen fyysisen suorituskyvyn sekä merkittävästi kohentuneiden itsetunnon, omanarvontunnon ja omaan kykeneväisyyteensä kohdistuvan luottamuksen välillä. Olen lukemattomia kertoja elämän erilaisissa haastavissa tilanteissa paskoista ihmissuhteissa, älyttömissä stressipiikeissä tai vaikka maastomaratonin heikolla hetkellä miettinyt, että jos joskus selvisin treenistä X, niin selviän kyllä tästäkin. Että joskus mahdottomalta tuntuneet jutut tuntuvat helpoilta myöhemmin. Että harvaan asiaan tässä elämässä oikeastaan kuolee.

Allekirjoittanut tekemässä elämänsä ensimmäisen 30 kilon tempauksen Openeissa 2013.

Kirjasin Bunkkerilla 452 treenikertaa, ja siihen päälle lukemattomat kerrat jolloin en muistanut ilmoittautua tunneille tai tulin toimittamaan jotakin muuta asiaa, monella muulla lukemat ovat tätä paljon suurempia. En ollut ainoa, joka tuntui pyörivän haikeana jo tyhjennetyllä salilla jäähyväiswodin jälkeen. Onneksi loppu ei ole käsillä, vaan CFCH 2.0 on jo auennut Salmisaaren liikuntakeskuksessa. Tilat ovat muuten ihan perkeleen hienot! Pitkästä aikaa meille mahtuu taas uutta porukkaa, joten jos elämässä kaikilla tavoilla kehittyminen kiinnostaa, lisätietoja saa täältä. 

Kerran treenattiin Hietsussa. Piti olla aurinkoinen ja lämmin alkukesän päivä, mutta oli pimeää ja kylmää kuin Mordorissa. Hauskaa oli silti.