Tänään lenkillä tajusin muutaman tärkeän asian. Ensinnäkin: en pidä lainkaan lenkillä käymisestä. 

Sen sijaan haluan lähteä jonnekin. Haluan mennä ulos, haluan kulkea matkaa, olla retkellä, ja siihen jalkaisin kulkeminen on usein paras keino. 

Ahaa-hetkeni kahden eri elementin välillä on kieltämättä ristiriita. Olen varmaan tiennyt tämän jo pitkään, mutta tänään sairasteluputken päättäneellä lenkillä tajusin sen vihdoin kunnolla. Aluksi oli mälsää, sillä ajattelin olevani lenkillä. Katselin kelloa, tsekkasin sykkeet ja kilometrit ja kaikki tuntui jokseensa tahmealta. Sitten annoin olla ja vain nautin lähimetsikköjen keväästä. Törmäsin koiranulkoiluttajaan, jonka piskejä jäin paijaamaan ja samalla sain aimo annoksen lisäinfoa lähiluonnosta: kuinka golfkentän vieressä on nähty liito-orava, missä kohdasta puroa kannattaa bongailla kaloja, missä puissa tikka pesii. Alkuun hermostutti jäädä hengailemaan tuntemattoman kanssa, mietin koko ajan sitä kuinka huonolta tällaiset hitaammat pätkät näyttävät kilometriajoissa. Sitten annoin mennä, juokseminen muuttui puhtaaksi iloksi, tunsin outoa yhteenkuuluvuutta maailman kanssa ja lopulta kilometriajatkin olivat ihan kelvolliset. 

Kaikkein parhaissa juoksuissa ei ole ollut oikeastaan kyse juoksusta vaan jostain ihan muusta. Puolimaratonit ja muut ovat olleet ihan kivoja, mutta parasta on ollut silloin, kun juokseminen itsessään on ollut toissijaista. Kun on ollut retki, maisemat ja päämäärä. Silloin ajalla, tahdilla tai suorituksella ei ole mitään väliä.

Olen haaveillut ultramatkojen juoksemisesta, mutta tämän unelman toteuttamisen aloittamista estää juurikin se, että en oikeastaan haluaisi juosta niitä peruslenkkejä päivästä toiseen. Aina kun ei pääse vain juoksemaan mielettömiä vuoristolenkkejä tai edes tetsaamaan kiireettä kotimetsissä keskellä aurinkoisinta päivää. Mistä löytäisi myös innon juosta myös surkealla kelillä ja kaupungissa?