Miksi on niin helppo luovuttaa ja olla palaamatta treenien pariin?

Eilen se tapahtui, treeneihin palaaminen lähes kuukauden tauon jälkeen. Ensin oli joulu reissaamisineen, jonka jälkeen flunssa, jonka jälkeen oli matka Vietnamiin. Pelkästään fillarointi salille ja Bunkkerin kuudenteen kerrokseen kipuaminen tuntui käyvän keuhkojen päälle. Oli pakko aloittaa kevyillä painoilla ja tekniikka mielessä, pysähtyä nojailemaan polviin kun happi ei meinannut kulkea.

Moni kuntoprojekti tyssää ensimmäiseen kertaan – ei siihen ensimmäiseen ensimmäiseen, vaan niihin jotka seuraavat ensimmäistä kertaa; ensimmäiseen tauonjälkeiseen, paluuseen jumpalle, uuteen starttiin. On vaikea palata alkuun, kun on aloittanut jo vähintään kerran aikaisemmin, todennäköisesti useamminkin. Paluusta ei niinkään tee vaikeaa kunnon laskeminen, sillä pienen notkahduksen jälkeen paluu kehityskäyrälle on usein melko nopeaa. Vaikeus on ennemminkin henkistä laatua: kun tietää että on taas vaikeaa ja takapakkia tullut, iskee houkutus lykätä paluuta tai olla palaamatta ollenkaan. Ei tässä yksi viikonloppu lisää haittaa, ensi viikolla sitten, tai sitä seuraavalla. 

Nyt jonkun kuuluu parahtaa, että taukojen ei saisi antaa tapahtua alun perinkään! Tosissaan olevat, onnistujat, eivät anna tauoille sijaa! Ne Täydelliset Ihmiset pitävät itsestään niin hyvää huolta etteivät sairastu, ja priorisoivat oman hyvinvointinsa poikkeustilanteidenkin aikana. He tekevät ojentajadippejä aurinkotuolia vasten ja kellottavat uimansa kierrokset. He löytävät smoothiebowleja haastavissakin olosuhteissa. He eivät karkaa kehityskäyrältä. Meille muille aurinkotuoli on kirjojen lukemisen ja oluen lipittämisen alusta, me valitsemme paahtoleivän ananasmarmeladilla kaksi viikkoa putkeen. Me valitsemme taas uuden ensimmäisen kerran, vaikka tiedämme että se on perseestä.
En osaa edes laskea, kuinka monta ensimmäistä kertaa olen ehtinyt kokea. Melko monta kertaa olen skipannut sen toisen ensimmäisen kerran ja jättänyt homman sikseen, lopettanut tammikuussa alkaneen kuntoprojektin viimeistään helmikuun flunssaputkeen, jättänyt menemättä takaisin lomien jälkeen. Motivaatio punnitaan eritoten siinä, kuinka monta ensimmäistä kertaa jaksaa valitsemallaan tiellä käydä läpi. Jaksaako vielä sadannen ensimmäisen kerran jälkeen uskoa, että kehitykseen on mahdollista päästä kiinni?  Eilinen treeni oli suorastaan kauhea. Neljän kierroksen loppujumpan aikana meinasin lopettaa jokaisen kierroksen jälkeen. Keuhkokapasiteetti tuntui kutistuneen kymmenesosaan edellisestä (kannattiko poltella pari tupakkia reissussa, häh?), jaloista näytti kaikoneen kaikki puhti. Vaan kun ensimmäinen kerta on ohi, tulee toinen, kolmas ja neljäskymmenes jo itsestään. Nyt kun pahin on ohi, voi taas keskittyä kehityskäyrälle takaisin kipuamiseen.

Seuraa Instagramissa, tykkää Facebookissa tai ota seurantaan Bloglovinissa!