Osallistuin eilen sisäsoudun SM-kisoihin crossfit-salien sekajoukkuesarjassa. Viimeisten viikkojen aikana koko soutukisaan osallistuminen on tuntunut hölmöltä päähänpistolta, jota en edes oikein tajunnut katua, kunnes kisapäivän aamuna, kun totuus valkeni. Sitä pitäisi soutaa, ihan oikeasti ja ihan oikeissa kisoissa.

Hippo-hiihtojen, koulujenvälisten juoksukisojen tai muutaman höntsäcrossfit-mittelön lisäksi en ole oikeastaan ikinä kilpaillut. (Juoksukisoja ei lasketa, sillä kuten viisas ystäväni Sofia totesi, juoksukisoissa jokainen joka tulee maaliin on voittaja.) Kokemuksen puute näkyi ja tuntui, sillä en laisinkaan tiennyt, kuinka pitäisi valmistautua – etenkään kun ei ollut mitään aavistusta siitä, miten soutukisat käytännössä toimivat. 

Pahinta oli odottelu ja lämmittely. Cf-sarjan kisamatka (750 m eli 3000 m koko joukkueelle, neljä soutajaa yhtä aikaa) paljastettiin vasta paikan päällä. Yritin lämmitellä, ahdisti, kroppa tuntui kummalliselta, juoksin koko ajan paniikkipissalla. Yhtäkkiä olikin aika mennä soutamaan.

Itse kisasuorituksesta on vaikea sanoa mitään. Odotellessani lähtöä olin niin häpsingilläni, että unohdin säätää soutulaitteen vastusta ylemmäs, ja kun lähtökäsky pyytämättä ja yllätyksenä tuli, tajusin että vastus oli hitusen alemmalla kuin mitä olin suunnitellut. Kaikki järki ja ajatus katosi kuitenkin päästä, kun rupesin kiskomaan henkeni edestä. Kaksi ja puoli minuuttia myöhemmin metrimittari näytti nollaa ja keuhkoja poltti niin maan perkeleesti. 

Tiesin, että omilla soututaidoillani ja mittavalla varrellan ei tehdä mitään soudun ennätystuloksia. Pahin pelkoni kisassa oli se, että olisin niin huono, että joukkueemme häviäisi muille hirveällä marginaalilla. Vaan ei: jäimme yhdeksän joukkueen joukossa viimeiseksi vain 0,5 sekunnin marginaalilla seitsemänneksi tulleeseen joukkueeseen. Eli ei mikään rökäletappio, sanoisin! 

Finaaliin pääsi kuusi parasta joukkuetta, ja koko koitoksen voitti meidän salimme ykköstiimi. Onnea heille, ja suurkiitos Team Lihaniskoille! Oli aivan mahtavaa olla mukana joukkueessa. 

Olin koko illan verrattoman ilahtunut itseeni. Sinänsä se tuntui järjenvastaiselta, jäimmehän jumbosijalle. Tunsin kuitenkin jostain oudosta syystä itseni voittajaksi, koska olin yrittänyt parhaani ja onnistunut omaan tasooni nähden erinomaisesti. Ja olen nyt SM-tason urheilija! Enkä edes tippunut penkistä tai itkenyt. 

Pitäisiköhän sitä kokeilla kilpailemista joskus uudelleenkin?