Sananen kannustuksesta
Loman jälkeen treeneihin palaaminen oli järkyttävän raskasta.
Kahden viikon sairastelun ja lähes kolmen viikon reissaamisen jälkeen painelin täynnä intoa takaisin salille. Päivän jumpaksi sattui benchmark-treeni Fran, joka on yksi ikävimpiä jumppia joita maa päällään kantaa: 21-15-9 toistoa thrustereita ja leuanvetoja aikaa vastaan. Parhaimmat lasettelevat jumpam muutamaan minuuttiin, itse olen saanut rimpuiltua treenin viime syksynä kymmeneen minuuttiin. Koska sen jälkeen voimaa on tullut lisää ja leuanvedot kehittyneet huimasti, olin varma että tällä kertaa päästään reilusti alle kymmeneen minuuttiin.
Vaan ei suinkaan. Tämänviikkoinen Fran oli yksi elämäni ikävimpiä kokemuksia. Ennen viittätoista leukaa minun oli pakko pitää muutaman minuutin hengenhaukkomistauko ja olin lähellä lopettaa koko lystin kesken. Voisin kuvitella, että astmakohtaus tuntuu jokseensakin tuollaiselta: sitä haukkoo henkeä mutta tuntuu, että keuhkoputki on kaventunut nuppineulan paksuiseksi eikä sitä kovin rakasta ilmaa mene keuhkoihin laisinkaan. Lopulta tuntui siltä että en kuolekaan siihen paikkaan, ja sain jatkettua treeniä.
En olisi saanut koskaan jumppaa tehtyä, elleivät treenikaverit olisi kannustaneet. Muut olivat jo hyvä tovi sitten saaneet oman jumppansa tehtyä ja minä olin ainoa, joka vielä rimpuili leuanvetojen kanssa. Mikä kannustus ympäriltä kuuluikaan! Lopulta sain viimeiset leuat ja sitä myötä koko kauheuden tehtyä. Jos olisin ollut yksin, olisin lopettanut siinä vaiheessa, kun henki ei kulkenut ja ensimmäisen paniikinsekaiset kyyneleet nousivat silmiin. Nyt loppuajassa (13 ja rapiat) ei ollut hurraamista, mutta homma tuli tehtyä loppuun yhtä kaikki.
En ole mikään joukkueurheilija, mutta en viihdy yksinkään. Siksi crossfit on osoittautunut erinomaiseksi lajivalinnaksi, sillä työn joutuu tekemään itse, mutta lähellä on aina ihmisiä, jotka kannustavat jokaista, sitä pahnanpohjimmaistakin, ja tätä yleensä kaikkein kovimmin. Kisoissakin suurimmat hurraat saa yleensä se, joka saapuu maaliin viimeisenä. Harvassa lajissa jaksetaan tsempata ihan jokaisen puolesta, pahimpien kilpakumppaneidenkin.
Kannustus tuntuu hyvältä myös silloin, kun menee hyvin. Kukapa ei tykkäisi siitä, että muut huomioivat onnistumiset. Yksi Sri Lankan reissun parhaita hetkiä oli ensimmäinen kunnon laskuni surffilaudalla. Lasettelin menemään aallon päällä tolkuttoman pitkään, ja oman kiljumiseni yli kuulin, kuinka Aki hurrasi nimeäni jostain aaltojen lomasta. Onnistumisen ilo tuntui multiploituvan, kun siitä oli iloitsemassa joku muukin. (Lisää surffauskokemuksista myöhemmin.)
Koska kannustus tuntuu hyvältä, oli tilanne mikä hyvänsä, pitäisi muistaa tehdä itsekin useammin. Tsempataan muita ja kehaistaan kaveria, kun tällä kulkee tai on kulkematta!
Kuva: Jussi Helttunen