Sananen surkeudesta ja susihuonoudesta
Olen moneen kertaan toistellut blogin kolmivuotisen historian aikana, että aikuiselle tekee erityisen hyvää harrastaa jotakin, missä on lähtökohtaisesti umpisurkea. Kun (toivottavasti) työelämässä onnistumiset tai edes kohtuulliset suoritukset ovat perusasioita, on hyvä päästä treenaamaan epäonnistumista ja huonoutta kontrolloiduissa olosuhteissa.
Välillä huonous kuitenkin käy pahasti hermon ja itsetunnon päälle. Viime päivät olen treeneissä tuskaillut oman huonouteni kanssa enemmän kuin normaalisti. Miten voikin olla niin umpisurkea lähestulkoon kaikissa harrastuksensa osa-alueissa? Miksi pitää olla niin helvetin heikko? Olenko liian vanha koira oppimaan uusia temppuja? Miksi yksinkertaisten fyysisten asioiden oppiminen on niin haastavaa?
Välillä tekisi mieli lyödä Nanot ja painonnostokengät tiskiin ja pysyä kotona ympyröimässä Hesarista kielioppivirheitä punakynällä (asia, jossa olen aidosti lahjakas, muuten). Onneksi kuitenkin melkein mikä tahansa pattitilanne ratkeaa yksinkertaisella kolmivaiheisella menetelmällä: paikallista ongelma, tunnista syyt, toimi toisin. Ongelmaa ei ollut kovin vaikeaa paikallistaa, koska kehnous ulottuu lähestulkoon kaikkeen tekemiseen. Crossfit on siitä hieno laji, että omat heikkoudet tulevat väistämättä esille ennen pitkää.
Seuraavaksi aloin metsästää kehnouteni syitä. Sain jaoteltua syyt kolmeen, monilta osin risteävään blokkiin:
– voima: ei vain ole jerkkua niin paljon kuin mielisi
– liikkuvuus: moni asia kirraa huonosta liikkuvuudesta, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti
– itseluottamus ja uskallus: välillä suoritukset ovat ihan korvien välistä kiinni, ja jos jo ennen kyykkysarjaa alkaa epäillä itseään, ei tulosta taatusti tule
Ja sitten se toimintasuunnitelma asioiden korjaamiseksi. Parannettavia osa-alueita on niin rutkasti, että jos haluaisi kaikkia kehittää, pitäisi lopettaa päivätyöt ja blogihommat. Siksi onkin syytä keskittyä isoihin linjoihin ja ottaa työn alle aina osa taidoista kerrallaan. Ja muistaa aina katsoa taaksepäin ja hoksata oma kehittymisensä. Viime vuoteen verrattuna työntötulos on noussut 12 kiloa ja enemmänkin voisi kohta mennä. Tein tänä keväänä elämäni ensimmäiset lisäpainoleuanvedot. Pärjään ihan kohtalaisesti juoksua sisältävissä treeneissä. Jos muistaisin sitoa kengännauhat, saisin ihan kelpo määriä tuplahyppynaruhyppyjä.
Mitenkäs teillä? Voimaannuttaako treeni teidät vai koetteko välillä samanlaista lamaannuttavaa huonoudentunnetta kuin allekirjoittanut?