Soolona vai kimpassa?

Eli sananen siitä, kuinka treenaaminen vastaa sosiaalisiin tarpeisiin.

Olen viimeisen viikon käynyt itselleni epätyypillisesti treenaamassa vapailla harjoitusvuoroilla enkä ohjatuilla tunneilla. Normaalirytmissäni lähden töistä jo ennen neljää ehtiäkseni puolen viiden ohjatulle tunnille, mutta uudessa duunissa päivät ovat päättyneet vasta sellaiseen aikaan, jolloin käynnissä ovat vapaat harjoitukset. 

En oikein tiedä, mitä mieltä olen yksin treenaamisesta. Toisaalta nautin omaan tahtiin tekemisestä ja ohjelmoinnin modaamisesta omiin tarpeisiin, toisaalta taas en ikinä saa itsestäni irti samaa mitä yhdessä kärsivän porukan kanssa. Voimajuttuja ja painonnostoa tykkään turata omiin ajatuksiini uppoutuneena ja yksinäisyydessä, mutta puskemista vaativien hikijumppien tekeminen yksin on aina vähän ikävää. En ole koskaan ollut joukkuelaji-ihminen, mutta kaipaan oman treenaamiseni ympärille ihmisiä ja oletan treenin olevan myös sosiaalinen tapahtuma.

Kun on tottunut käymään crossfitissä ja noudattamaan ohjelmointia, tuntuisi vaikealta ruveta käymään salilla omin päin ja itse itselleen ohjelmaa tehden. Olen joskus valitellutkin huumorismielessä, että meidän salillamme pienessä porukassa (max 13 henkeä) ja valmentajan haukankatseen alaisena treenaaminen on hemmotellut minut pilalle.

Ihailen niitä ihmisiä, jotka saavat itsestään eniten irti yksin puuhastellessaan. Itselleni sooloilu vain turhan usein päätyy normisalilla käsien heilutteluun, ja siksi olenkin äärimmäisen iloinen päädyttyäni crossfitin pariin: se sopii meille, jotka haluavat olla lähellä muita mutta silti keskittyä tekemään omia juttujaan.