Tavoitteista (taas, jälleen)

Voiko treenata vain ihan silkasta treenaamisen ilosta?

Tätä olen miettinyt pitkin kevättä. Vuosi on kulunut yhdessä hujahduksessa jo melkein puoleenväliin. Vaikka tuntuu että eihän tässä ole tehty mitään, niin onhan sitä tehty: paiskittu töitä, muutettu, tehty neljä ulkomaanmatkaa. Urheilua on sitten ripoteltu sinne mihin on keritty.

Olen treenannut koko kevään ilman täsmällisiä tavoitteita, sen mukaan mitä olen kerennyt, enkä tiedä pidänkö siitä. 

On tässä hyviäkin puolia: kun ei ole konkreettisia, kilomääräisiä tai taidollisia tavoitteita, voi hitusen paremmalla omallatunnolla skipata treenit kun muu elämä puskee turhankin vahvasti päälle. Tavoitteettomuus antaa anteeksi, kun kirjahyllyn järjestely hotsittaa enemmän kuin treeni tai kun ei kehity lisäpainoleuanvedossa. Tavoitteettomuus antaa anteeksi, kun paino nousee, eikä uusi paino ole pelkkää lihasta.

Mutta entä ne huonot puolet? Tavoitteitta treenaaminen on treenailua, harrastelua, päämäärätöntä toimintaa. Toki treenaamisella on niitä paljon mainostettuja hyviä puolia jotka eivät tarkempia tavoitteita vaadi, kuten parantunut unenlaatu, piristynyt mieli, terveempi elämä, vahvempi keho, mitä näitä nyt on. Mutta riittääkö se minulle? Tavoitteettomuus tekee myös vähän laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Mitä sitä turhaan ottamaan uusia painonnostotavoitteita tai miettimään mitä sitä haluaisi saavuttaa, kun treenailemallakin pärjää. Eipähän harmita niin paljon, jos kiire painaa päälle tai ei kehity niin vikkelästi kuin mielisi. 

Uskon, että tavoitteita kuitenkin tarvitaan. Tavoitteiden asettaminen on tasapainottelua motivaation ja realismin välillä. Ne ovat jotain mihin tähdätä, jotain mikä innostaa, jotain jonka vuoksi jaksaa sietää epäonnistumisia. Tavoitteet, olivatpa ne sitten millaisia tahansa, auttavat paitsi hallitsemaan pettymyksiä myös iloitsemaan onnistumisista. Kun tietää, paljonko haluaa tempaista, tuntuu jokainen kilogramma sitä kohden suurelta edistykseltä.

Kuva: Jussi Helttunen