Tuntemuksia treenitauolta
Mitä kaikkea päässä pyörii, kun ei viikkoon pääse treenaamaan sairastamisen ja kolossaalisten työkiireiden keskellä? Kas näin kulki allekirjoittaneen prosessi flunssamaanantaista toivontäyteiseen sunnuntaihin:
Pettymys. Tyhmä kroppa, kun alkaa falskata juuri tällaisella kiireisellä hetkellä. Tai juuri tuon kiireisen hetken takia.
Hämmennys. Kun tottuu siihen, että elämän rytmi on melko säännöllisesti työt-treenit-lööbaus tai kiireaikoina työt-treenit-työt, on melkoisen vaikea pudottaa yksi osa-alueista pois. Mitä ihmettä ihmiset tekevät kotona aikavälillä 17-20, joka on yleensä varattu treenaamiseen ja oheistoimintaan?
Turhautuminen. Treenaaminen on kivaa, sairastaminen ei. Viikon liikkumattomuus yhdistettynä duunikiireisiin teki minusta järkyttävän kärttyisen ja kärsimättömän. Pahoittelut kaikille kanssaihmisille, etenkin sille metron liukuportaissa väärällä puolella seisovalle pojalle joka pyysi pelästyneenä anteeksi kun mulkaisin niin pahasti.
Tylsistyminen. Sairastaminen on kaltaiselleni suoritusorientoituneelle ihmiselle hirmuisen haastavaa. Että pitäisi katsoa tuntikaupalla telkkaria ja lukea sarjakuvia? Fyysistä tylsistymistä seuraa usein henkinen tylsistyminen, jolloin ei enää jaksa edes kiinnostua asioista tarpeeksi. Onneksi oli Khan Academy ja uusi matematiikkaharrastukseni, tuntui ainakin että teki jotain hyödyllistä peiton alla pötkötellessään.
Turhamaisuus. Olen varmaan käyttänyt tällä viikolla omaan ulkonäkööni enemmän aikaa kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Olen harjannut tukan useamman kerran päivässä. Föönasin tukan, kahdesti! Laitoin kynsilakkaa. Harkitsin jopa kulmakarvojen nyppimistä, mutta sitä en sentään saanut toteutettua. Hyvin on pärjätty taas monta vuotta nyppimättä, katsotaan vaikka sitten joskus seuraavalla saikulla.
Kateus. On kauheaa seurata sairastuvalta treenikavereiden edesottamuksia. Perhanan terveet ja etevät tyypit, siellä ne vain tekevät ennätyksiä samalla kun minä makaan työpäivän jälkeen sängyssä katsomassa How I Met Your Motheria satsumankuorten ja suklaakonvehtikääreiden keskellä.
Pelko. Mitäs jos tämä ei olekaan vain sitkeä perusflunssa? Mitä jos tämä jatkuu pidempään?
Orastava toivo. Kuume alkoi laskea, horisontissa alkoi jo siintää deadlinen jälkeinen hämmentävä maailma, jossa ihmisellä on vain yksi duuni ja terve keho.
Irrationaalinen pelko. Mitä jos treenikaverit ovat unohtaneet minut? Mitä jos en enää osaa yhtään mitään? Näin jo painajaisia siitä kuinka en enää osaa mitään ja kuinka te lukijat menette lakkoon kun en kirjoita mitään treeniaiheista.
Turha toivo. Torstaina elättelin jo toivetta päästä perjantaina jumpalle. Vaan ei, kuume palasi, eikä pää täynnä räkää olisi muutenkaan ollut viisasta treenata ohjelman mukaisesti käsilläseisontapunnerruksia.
Syyllisyys. Olin alun perin menossa tuomaroimaan Unbroken-kisoja Espooseen, mutta oli pakko peruuttaa meno. Terve itsekkyys on toki hyvästä, eikä minusta varmaan olisi hirveästi iloa ollut puolitehoisena, mutta tunsin yhtä kaikki kalvavaa syyllisyyttä feidaamisesta.
Ilo. Lopulta viikonloppuna, saatuani duuniprojektin pakettiin, tunsin myös iloa siitä että saan vain olla ja köllöttää.
Toivo. Tänään olo on ollut jo normaali, ja parin tunnin reipas kävelylenkki tuntui hemmetin hyvältä. Alan olla varma että ensi viikolla päästään jo taas oikeiden asioiden ääreen.
Eli ensi viikolla toivottavasti taas normaalin päiväjärjestyksen mukaista jumppaamista ja treeniaiheista asiaa myös täällä blogissa.
ps. Pahoittelut hämmentävistä kuvista. Googlasin ”gains” ja sitten nämä tulivat vastaan. Ei sillä ettenkö tunnistaisi itseäni hyvin molemmista kuvista tältä viikolta.