Ulos urheilukaapista

Huomasin hämmästykseni päivänä muutamana olevani penkkiurheilija.

Pojat pistävät painiksi. Jon ”Bones” Jones vie vastustajan kanveesiin.

Vaikka urheilusta kovasti pidänkin, olen melkoisen huono seuraamaan sitä. Vaikka olenkin sydämeltäni jääkiekkotyttöjä, ainoastaan arvokisapelit saavat minut innostumaan. Liigatasolla korkeintaan vilkaisen aamun Hesarista, kuinka huonosti SaiPalla kulloinkin menee. Muuten urheilunkatsomiseni rajoittuu satunnaisiin mäkihyppyihin, yleisurheilukoitoksiin ja puoliväkisin katsottuihin futismatseihin.

Mutta. Sunnuntaina sitten tajusin. Minähän olen penkkiurheilija! Katsoin urheilua, puhuin siitä, taisin vielä googletellakin illalla jotain askarruttamaan jäänyttä.

Miksi en ole osannut mieltää olevani penkkiurheilija? Enkö syvällä sisimmässäni mukamas pidä vapaaottelua oikeana urheiluna? Näin ajatuksen tasolla se varmasti  on urheilua, vieläpä mielenkiintoisemmasta päästä. Siinä ammattilaisurheilijat mittelevät sääntöjen puitteissa, joku voittaa, on painoluokkia ja maailmanmestaruuksia. On sarjoja, on faneja, lehtiäkin. Miehet ehkä tulevat areenalle värivalojen välkkeessä ja musiikin pauhatessa, mutta se taitaa olla tavallista puulaakijääpallo-otteluissakin tänä päivänä.

Kuka määrittää sen, mikä lasketaan oikeaksi urheiluksi ja mikä ei? Aikoinaan olympialaisissa kisattiin niin köydenvedossa kuin runoudessakin. Vielä muutama vuosikymmen sitten hoopona nuorten puuhasteluna torjuttu lumilautailukin on kasvattanut arvostustaan huimasti. Miksi formula-autolla radan ympäri ajaminen on oikeaa urheilua mutta parkour ei? Miksi savikiekkojen ampuminen tekee urheilijaksi? Miksi rytminen voimistelu on urheilu-uutisten materiaalia, mutta samanlainen pusaaminen sirkus-nimikkeen alla on kulttuuritoimituksen heiniä?

Mitäköhän mielletään urheiluksi parin vuosikymmenen päästä? Tai sadan?