Uskalluksesta ja telmimisestä

Jokaisen aikuisen pitäisi päästä vähintään kerran kuukaudessa patjoilla pehmustettuun huoneeseen leikkimään.

Kävin eilen kavereiden kanssa Kisahallilla painimassa ja nyrkkeilemässä. Vaikka kamppailutreeni lystiä olikin, oli kaikkein hauskinta päästä riehumaan pehmeälle tatamille ja hyppimään paksulle patjalle. Kun heittää puolivolttia pää lattiaa hipoen ja kaatuilee käsinseisonnasta miten sattuu, tajuaa kuinka fyysisesti rajoitettua elämää sitä loppujen lopuksi viettää arjessaan. Ei tule kieputtua, oltua pää alaspäin tai edes kuljettua muualle kuin suoraan eteenpäin.

Rajoitteet sitten näkyvät uskalluksen puutteena. Itsesuojeluvaistoksi sitä aikuiset kutsuvat. Älä tee kuperkeikkoja, rupeaa pyörryttämään ja niskaan voi sattua. Varo ettei paikkoja mene poikki. Ettei tule mustelmaa jota toimistovaatteet eivät peitä. Onneksi hetken aikaa epäröityään minunlaisestanikin arkajalasta kuoriutuu suurtelmijä.

Aikuisen elämässä on ihan liian vähän puuhatilaa. Pehmustettuja pelmuamispaikkoja ja tilanteita, joissa ei-tavoitteellista kieppumista ei katsota pahalla!

Lukion viimeisellä luokalla oppilaskunta vuokrasi abeille pomppulinnan. Ihan vain huvikseen. Mikä riemu siitä syntyikään, kun sai hyppiä linnassa ilman sosiaalista paheksuntaa ja pelkoa jalkojen alle jäävästä pikkuväestä.

Pomppulinnoja aikuisille! Tatameja toimistoihin! Pallomeriä baarien sijaan! Sitä täällä kaivataan, ei tylsiä ryppyotsaisia aikuisjuttuja.