Voi elämän kevät

Pahoittelut blogihiljaisuudesta, kamut. Elämä on heittänyt sellaista häränpyllyä viimeisten päivien aikana, että ei meinaa perässä pysyä.

Alkuvuodesta ajattelin hyvilläni, että onpas kaikki asiat hirmuisen kivasti. Duunissa sujuu, on kiva mies, kissa ja kämppä, treeni-intoa ja yleisesti uskoa tulevasuuteen. Sitten heti perään mietin, että näin ei saisi ajatella, kun kohta kuitenkin osuu kakka tuulettimeen.

Ja niinhän se sitten osuikin, oikein kunnolla. Ei ole enää miestä eikä kissaa, kämpästä pitäisi muuttaa pois kuukauden sisällä. Eroprosessin päälle sitten osui vielä yksi elämäni pahimmista duunikiirerysäyksistä. Siinä sitä sitten tällä viikolla väännettiin pahimmillaan 13 tunnin työpäivää, pyöräiltiin tukka putkella asuntonäyttöihin lounasaikaan ja yritettiin miettiä että mitä helvettiä on tapahtunut. Eipä oikein riittänyt enää kaistanleveyttä ajatella järkevää syömistä, liikkumista tai oikeastaan mitään muutakaan. 

Toivotaan, että motivaatiovalas on oikeassa. Kiireviikko saatiin kunnialla päätökseen ja lehdet painoon, yksi asuntokin on kaiketi plakkarissa ja ehkä pieni toivo siitä että kohta sitä saa taas kiinni kaikesta.

Moni kääntyy vaikeissa elämänmuutoksissa pullon puoleen (no, taisin minäkin aika monta lasia viiniä eilen kumota), mutta ajattelin löytää lohtua entistä intensiivisemmästä treenistä. Huomenna pääsee takaisin jumpansyrjään kiinni, kun Elämäni kunnossa – Saara ja White Trash Disease -Nata järjestävät treenipäivän. Jänskää! Onko joku teistä lukijoista tulossa?