Kun unohtaa kollegan nimen ja kutsuu häntä väärällä nimellä, nolottaa. Ja kun ei halua, että nolottaa uudestaan, ei uskalla enää luottaa muistiinsa ja alkaa kaikin keinoin varmistella ihmisten nimiä ja välttää tilanteita, joissa tarvitsee käyttää nimiä. Itselleni tällainen muistikömmähdys tapahtui edellisessä stressijaksossani vajaa neljä vuotta sitten. Ja tuntuu, että luotto ei ollut täysin palautunut vieläkään ja nyt olen ajanut itseni taas samaan muistin horjumisen tilaan. 

Hukkailen asioita, unohdan sanoja (eritoten englantia puhuessa), toistelen samoja kysymyksiä, unohdan mitä olin etsimässä, minne olin menossa, mitä olin tekemässä. Lopulta ei enää kertakaikkiaan uskalla luottaa muistin oikeellisuuteen, muunkaan kuin sen nimimuistin  (elin pitkään epävarmuudessa, oliko meille vkloppuna tulossa anoppi vai appiukko). 

Näin käy kun rasittaa aivojaan liian pitkään. Kuulemma liittyy aivojen tarpeeseen suojella itseään liialta kuormalta. Taitaa liittyä myös stressiin liittyvään keskittymisvaikeuteen: kun asioihin ei keskity tarpeeksi, eivät ne myöskään jää mieleen. 

On kyseenalaista, kannattaako omien muistiasioiden kanssa takutessa lukea tällaista kirjaa: Lisa genova: Edelleen Alice. Luin nyt sitten kuitenkin. Fiktiivinen kirja kertoo alzheimeriin sairastuneesta professorista, joka taistelee tuon karmivan, jatkuvasti etenevän taudin kanssa. Kirjan lukeminen oli ainakin itselleni tosi väkevä kokemus. Eläydyin siihen täysin ja olin jossain vaiheessa itsekin aika disorientoituneessa tilassa. Mielestäni kirja oli hyvä ja voin suositella sen lukemista. Kunhan et sairasta hypokondriaa! 

 Itselleni tällä hetkellä kohtua tuo, että omien ongelmien pitäisi olla väliaikaisia. Asian pitäisi korjautua kun aivot saavat lepoa: unta saa riitävästi ja yleinen kuormitustaso laskee.