Ahdistus
Hitto mua ahdistaa tällä hetkellä ja rankasti, olen pahassa ristiaallokossa enkä tiedä mihin suuntaan edes yrittäisin uida. Itkettää, panikoin. Valvoin viime yönä ensin puolilleöin ja sitten uudelleen neljästä eteenpäin (muru nukkui hyvät 11h unet ilman ruokapysähdyksiä). Juuri nyt ei väsytä, mutta kyllä se väsy tulee vielä iskemään lekan lailla myöhemmin.
Nimittäin nyt se tapahtui. Se, mitä olen niistä melkipotkuista asti pelännyt. Löysin työpaikkailmon ”unelmapaikasta”. Sellaisesta, jossa olisin varmasti todella hyvä. Sellaisesta, jossa voisin käyttää niitä paria tutkintoani ja koko kymmenen vuoden työkokemusta. Sellaisesta, joka innostaisi, jossa saisin toteuttaa itseäni, joka haastaisi minut, jossa oppisin varmasti koko ajan lisää. Sellaisesta, johon työmatka kestäisi alle 20min. Eli siis sanalla sanoen ainakin paperilla melkein täydellisestä paikasta. Johon minä (ainakin omasta mielestäni) olisin aika täydellinen. Ja joka todennäköisesti on aika ainutlaatuinen, tilaisuus ei toistu.
Mutta sitten se MUTTA. Työ alkaisi elokuun alussa. Siihen on vain pari kuukautta. Muru olisi silloin 10kk(/8,5kk). Apua, en mä ole vielä valmis menemään töihin. Muru ei ole vielä tarpeeksi iso. Imetyksen minimitavoitettakin olisi tuossa vaiheessa vielä jäljellä. Pienellä juuri pahimmillaan menossa se kiintymyssuhde yhteen vanhempaan (ja se vanhempi haluan ja tuohon asti olenkin minä) ja eroahdistukset ja kaikki. Saisimme todennäköisesti järjestettyä hommat niin, että pientä ei tarvitsisi viedä hoitoon kuin vasta ensi vuoden alusta, siitä ei siis kiikasta. Vaan siitä ja ennen kaikkea siitä, että minä en olisi vielä valmis. Muru on pieni vain kerran.
Olen siis joutunut pahimman luokan ristiaallokkoon, joka vetää minua moneen suuntaan. Työ on minulle tärkeä asia, se ei ole vain työ. Haluan, että sen kahdeksan tuntia jotka olen poissa rakkaideni luota, teen jotain sellaista minkä parissa viihdyn. Minun täytyy päästä käyttämään aivokapasiteettiani sopivissa haasteissa, saan siitä mielihyvää ja se lisää onnellisuuttani. Vaikka nyt voisinkin vielä olla vaikkapa vuoden kotona, sen jälkeen haluaisin juuri tuollaisen työn, joka nyt on auki. Ja let’s face it, parin vuoden katkos työelämässä voisi tiputtaa minut kelkasta, tehdä huomattavasti vähemmän halutun työntekijän.
En pysty hakemaan työtä periaatteella ”no oikeestaan olisi hyvä kun en tätä saisikaan mutta pitää hakea ettei jää harmittamaan”. Jos johonkin ryhdyn niin ryhdyn täysillä. Toki selvittelisin hakuprosessissa sen, voisiko aloitusta lykätä (tuskin ainakaan kovin pitkälle ja tuolla tuskin etätyöt sun muut joustot ovat kovin kovaa huutoa). Mutta tosissaan hakiessa tuokaan ei voisi olla mikän kynnyskysymys.
Mietin myös, että olisiko tämä huonosta murulle kun ensisijainen hoitaja yhtäkkiä vaihtuisi herkässä iässä (pahimmillaan pariinkin otteeseen jos mieskään ei pystyisi olla koko sitä tarvittavaa aikaa hänen kanssaan). Toisaalta Muru pääsisi luomaan läheistä suhdetta myös isäänsä (ja mahdollisesti myös mummuunsa). Toisaalta murulle olisi myös hyvästä se, että mulla olisi hyvä olla työssä, jossa saan toteuttaa itseäni. Ja tuossa paikassa työmatka olisi kaksi, kolme kertaa lyhyempi kuin monissa monissa muissa paikoissa. Kaikki se aika säästyisi siihen, että voisin olla pidempään Murun kanssa, päivittäin, vuosia. Ja olisinko oikeastaan ikinä mielestäni valmis menemään töihin ja jättämään murua muiden hoitoon (ehkä kuitenkin valmiimpi tyyliin silloin vuoden päästä?).
Tää on kauhee tila. On tunne, että mun on PAKKO hakea tuota paikkaa. Hakemattomuus harmittaisi vuosia (jos ei siis sattumalta löytyisi joskus vuoden päästä vielä täydellisempää työpaikkaa). Mutta tuntuu, että en ole valmis, kertakaikkisesti en vain ole. Mitä jos jäänkin jälkikäteen harmittelemaan, että olisi vain pitänyt olla pienen kanssa vielä se vuosi. Mitä jos se työ ei olekaan niin täydellinen ja olen luopunut Murun kanssa olosta sen tähden (yhden miinuksen olen työpaikkailmossa huomaavinani: työtehtäviä saattaa olla aika reilusti, SE ei kuulu kuvaani unelmaduunista. Joskin tuo taitaa kyllä kuulua ihan kaikkiin töihin nykyään). Mutta mitä jos en hae sitä ja jumitan vuosiksi johonkin paskaduuniin, joka ei anna mulle mitään. Tai huomaan joskus puolen vuoden päästä että pää hajoo kotona.
Jälkiviisaus on paskinta viisautta, mutta nyt sen tajuaa, että ei olisi vielä pitänyt alkaa seuraamaan noita työpaikkailmoituksia. Emmä tajua mitä mä oon oikein ajatellut. Tarkoituksena oli siis vähän jo seurata ja jos ihan tosihelmi tulisi vastaan niin sitten hakea. Empä sitten ollut tarpeeksi miettinyt, että miltä se työhönpaluu tässä kohdin tuntuisi, oli työpaikka sitten miten mahtava tahansa. Nyt kun asia alkaa tän tietyn työpaikan osalta konkretisoitumaan mielessä niin tuntuu aika helkkarin pahalta. Olis vaan voinu olla onnellisen tietämätön koko duunista. Eipä tarviis miettiä, että MITÄ HELKKARIA TÄS OIKEIN PITÄIS TEHDÄ.