Ahdistus

Hitto mua ahdistaa tällä hetkellä ja rankasti, olen pahassa ristiaallokossa enkä tiedä mihin suuntaan edes yrittäisin uida. Itkettää, panikoin. Valvoin viime yönä ensin puolilleöin ja sitten uudelleen neljästä eteenpäin (muru nukkui hyvät 11h unet ilman ruokapysähdyksiä). Juuri nyt ei väsytä, mutta kyllä se väsy tulee vielä iskemään lekan lailla myöhemmin.

Nimittäin nyt se tapahtui. Se, mitä olen niistä melkipotkuista asti pelännyt. Löysin työpaikkailmon ”unelmapaikasta”. Sellaisesta, jossa olisin varmasti todella hyvä. Sellaisesta, jossa voisin käyttää niitä paria tutkintoani ja koko kymmenen vuoden työkokemusta. Sellaisesta, joka innostaisi, jossa saisin toteuttaa itseäni, joka haastaisi minut, jossa oppisin varmasti koko ajan lisää. Sellaisesta, johon työmatka kestäisi alle 20min. Eli siis sanalla sanoen ainakin paperilla melkein täydellisestä paikasta. Johon minä (ainakin omasta mielestäni) olisin aika täydellinen. Ja joka todennäköisesti on aika ainutlaatuinen, tilaisuus ei toistu.

Mutta sitten se MUTTA. Työ alkaisi elokuun alussa. Siihen on vain pari kuukautta. Muru olisi silloin 10kk(/8,5kk). Apua, en mä ole vielä valmis menemään töihin. Muru ei ole vielä tarpeeksi iso. Imetyksen minimitavoitettakin olisi tuossa vaiheessa vielä jäljellä. Pienellä juuri pahimmillaan menossa se kiintymyssuhde yhteen vanhempaan (ja se vanhempi haluan ja tuohon asti olenkin minä) ja eroahdistukset ja kaikki. Saisimme todennäköisesti järjestettyä hommat niin, että pientä ei tarvitsisi viedä hoitoon kuin vasta ensi vuoden alusta, siitä ei siis kiikasta. Vaan siitä ja ennen kaikkea siitä, että minä en olisi vielä valmis. Muru on pieni vain kerran.

Olen siis joutunut pahimman luokan ristiaallokkoon, joka vetää minua moneen suuntaan. Työ on minulle tärkeä asia, se ei ole vain työ. Haluan, että sen kahdeksan tuntia jotka olen poissa rakkaideni luota, teen jotain sellaista minkä parissa viihdyn. Minun täytyy päästä käyttämään aivokapasiteettiani sopivissa haasteissa, saan siitä mielihyvää ja se lisää onnellisuuttani. Vaikka nyt voisinkin vielä olla vaikkapa vuoden kotona, sen jälkeen haluaisin juuri tuollaisen työn, joka nyt on auki. Ja let’s face it, parin vuoden katkos työelämässä voisi tiputtaa minut kelkasta, tehdä huomattavasti vähemmän halutun työntekijän. 

En pysty hakemaan työtä periaatteella ”no oikeestaan olisi hyvä kun en tätä saisikaan mutta pitää hakea ettei jää harmittamaan”. Jos johonkin ryhdyn niin ryhdyn täysillä. Toki selvittelisin hakuprosessissa sen, voisiko aloitusta lykätä (tuskin ainakaan kovin pitkälle ja tuolla tuskin etätyöt sun muut joustot ovat kovin kovaa huutoa). Mutta tosissaan hakiessa tuokaan ei voisi olla mikän kynnyskysymys.

Mietin myös, että olisiko tämä huonosta murulle kun ensisijainen hoitaja yhtäkkiä vaihtuisi herkässä iässä (pahimmillaan pariinkin otteeseen jos mieskään ei pystyisi olla koko sitä tarvittavaa aikaa hänen kanssaan). Toisaalta Muru pääsisi luomaan läheistä suhdetta myös isäänsä (ja mahdollisesti myös mummuunsa). Toisaalta murulle olisi myös hyvästä se, että mulla olisi hyvä olla työssä, jossa saan toteuttaa itseäni. Ja tuossa paikassa työmatka olisi kaksi, kolme kertaa lyhyempi kuin monissa monissa muissa paikoissa. Kaikki se aika säästyisi siihen, että voisin olla pidempään Murun kanssa, päivittäin, vuosia. Ja olisinko oikeastaan ikinä mielestäni valmis menemään töihin ja jättämään murua muiden hoitoon (ehkä kuitenkin valmiimpi tyyliin silloin vuoden päästä?).

Tää on kauhee tila. On tunne, että mun on PAKKO hakea tuota paikkaa. Hakemattomuus harmittaisi vuosia (jos ei siis sattumalta löytyisi joskus vuoden päästä vielä täydellisempää työpaikkaa). Mutta tuntuu, että en ole valmis, kertakaikkisesti en vain ole. Mitä jos jäänkin jälkikäteen harmittelemaan, että olisi vain pitänyt olla pienen kanssa vielä se vuosi. Mitä jos se työ ei olekaan niin täydellinen ja olen luopunut Murun kanssa olosta sen tähden (yhden miinuksen olen työpaikkailmossa huomaavinani: työtehtäviä saattaa olla aika reilusti, SE ei kuulu kuvaani unelmaduunista. Joskin tuo taitaa kyllä kuulua ihan kaikkiin töihin nykyään). Mutta mitä jos en hae sitä ja jumitan vuosiksi johonkin paskaduuniin, joka ei anna mulle mitään. Tai huomaan joskus puolen vuoden päästä että pää hajoo kotona.

Jälkiviisaus on paskinta viisautta, mutta nyt sen tajuaa, että ei olisi vielä pitänyt alkaa seuraamaan noita työpaikkailmoituksia. Emmä tajua mitä mä oon oikein ajatellut. Tarkoituksena oli siis vähän jo seurata ja jos ihan tosihelmi tulisi vastaan niin sitten hakea. Empä sitten ollut tarpeeksi miettinyt, että miltä se työhönpaluu tässä kohdin tuntuisi, oli työpaikka sitten miten mahtava tahansa. Nyt kun asia alkaa tän tietyn työpaikan osalta konkretisoitumaan mielessä niin tuntuu aika helkkarin pahalta. Olis vaan voinu olla onnellisen tietämätön koko duunista. Eipä tarviis miettiä, että MITÄ HELKKARIA TÄS OIKEIN PITÄIS TEHDÄ.

Työ ja raha Lapset Vanhemmuus Työ

Äidin tekemää ruokaa

Meidän Murun ensimmäiset kiinteät kokeilut olivat itse keitettyjä ja muussattuja perunoita. Mutta ensikokeilujen jälkeen siirryttiin aika pian kaupan purkkien pariin. Tein yhden epäonnistuneen soseyrityksen, en nyt varsinaisesti luovuttanut sen jälkeen, mutta en mitenkään kovin aktiivisesti yrittänyt uudelleenkaan. Ajattelin, että kyllähän sitä kaupan soseillakin, kun onhan siinä itse tekemisessä aika paljon vaivaa ja oma jaksaminen ollut vähän kiikun kaakun. Pikku hiljaa on kuitenkin alkanut mieli muuttua. Nyt tuntuu löytyvän montakin syytä, miksi ne soseet voisi myös tehdä itse:

KOTISOSEEN MAUSTA HELPOMPI SIIRTYMÄ KOTIRUOKAAN: Meidän murun opettelua kohti samoja ruokia meidän muiden kanssa ei mitenkään edistä tottuminen kaupan purkkiruokien makumaailmaan. Meillä syödään rehellistä kotiruokaa, joten miksi vaavi söisi mitään muuta. Kaupan purkkisafkoissa on aina jotenkin ihmeellinen maku. En tiedä, mistä se siihen on saatu purkitettua, mutta koetappa vaikka itse syödä porkkana-perunaa tai kalkkunakasvisruokaa ja kokeile tunnistaa niistä ne raaka-aineiden maut. Ei voi muuta kuin hattua nostaa pienelle kun on noita vedellyt.

SOSEIDEN TEKO ON KIVAA PIIPERRYSTÄ: Tästä saa mielenkiintoisen projektin ja puuhastelun, josta on jotain hyötyä. On kiva kokeilla uusia raaka-aineita. Se on jotenkin vähän niinkuin tekisi jo jotain yhdessä Murun kanssa kun ensin hommaa raaka-aineet ja tekee soseet ja sitten ne syötetään Murulle (vaikka onhan tässä aina vaaransa: mitä jos Muru ei huolikkaa mun safkaa…).

RAVINTEITA NASSUUN: Elin sosetaipaleemme alkuaikoina siinä käsityksessä, että kaupan soseet olisivat jotenkin ravintoarvoiltaan hyviä. Että niissä on oikein asiantuntijat pähkineet rasvojen, ravinteiden, protskujen sun muiden suhteet oikeaksi. Sitten luin tän artikkelin. Jossa herätellään siihen, miten pitkälle prosessoitua tuo kaupan purkkisafka on. Ja miten siinä prosessoimisen ohessa ruoasta poistuu olennaisia ravintoaineita, eli esim mineraaleja ja vitamiineja. Että ehkä se kaupan purkki ei olekaan niin hyvälaatuista, C-vitamiinit on lisätty sen takia että ne on ensin tapettu ja ehkä sitä itse saisikin aikaiseksi laadukkaampaa ruokaa kun vain vähän näkisi vaivaa.

SUOSI SUOMALAISTA: Olen aina ollut sitä mieltä, että kasvisten, marjojen, viljojen ja lihojen osalta suomalaista sen olla pitää (okei, joskus sorrun ulkolaisiin mansikoihin kun omasta maasta niitä ei vielä ole saatavilla, mutta pitäähän poikkeuksia aina olla). Sen lisäksi, että tuntuu turhalta kuljetella näitä pitkin maailmaa, osaan jotenkin paremmin luottaa siihen, että kasvisten kastelussa ei ole käytetty ihan mitä tahansa paskavesiä, marjat ja viljat tulevat suhteellisen puhtaista oloista ja eläimiä ei ainakaan mitenkään ihan järjettömästi kohdella (jos kohta ei se kohtelu missään kovin hyvääkään ole. Mutta kasvissyöjää en ole itsestäni saanut niin minkäs teet.). Osaan mielikuvitella ne olosuhteet, missä ruokani on kasvanut.

Viime aikoina tälläkin tontilla on käyty myös keskustelua isojen ylikansallisten yhtiöiden eettisesti arveluttavasta toiminnasta. Varsinkin sen yhden osalta. Ja tää jotenkin herätti entisestään. Erityisesti vahvisti entisestään sitä omaa suosi suomalaista -kantaa: pysyy ehkä vähän paremmin käryllä että mitä se yhtiö touhaa, ja toisaalta suomalaiset työpaikat on aina suomalaisia työpaikkoja. Että miksi syötän muruselleni ulkolaista kun sitä en niin mielelläni itsekään syö. Tässä kohdassa valmisruokien osalta on hieman kinkkisempi juttu: Nestlen tuotteet sentään valmistetaan Suomessa (Pilteissä näkyy jopa suomenlippu, vaikka todetaankin, että osa raaka-aineesta tuotetaan muualla.), mutta Muksut valmistetaan Puolassa. Kaikki näkökulmat huomioiden oma keittiö taitaa nyt vain olla se paras.

SE HINTA: oikeastaan tää toimii vain osittain motivaattorina. Hinnan puolesta kasvis- ja hedelmäsoseita ei tosiaankaan kannattaisi tehdä itse. Ne on niin halpoja kaupan purkkeinakin ostettua. Okei, joku perunaporkkana on raaka-aineiden puolesta moninkertaisesti tyyriimpää ostettuna kaupan purkkina, mutta täytyy omallekin työlle jotain hintaa laittaa. Ja kalliimmissa raaka-aineissa ero pienenee huomattavasti. Mutta sitten on ne lihasoseet. Mun matikkaan ei jotenkin mee, että jos purkkiin lisätään 10 prossaa lihaa niin sen purkin hinta yli tuplaantuu. Mitä lihaa sinne oikein laitetaan jos se maksaa tyyliin 50 senttiä per 10 grammaa. Vai onko sen valmistus sitten tuplasti työläämpää vai mitä ihmettä.

 

Noh, enivei. Mielestäni kaupan purkkiruoat ovat ihan jees ja menevät mun ”riittävän hyvän vanhemmuuden” filosofiassa läpi. En nyt siis yritä valistaa, käännyttää tai kiillottaa omaa kuvaani. En koe tolkutonta huonoa omaatuntoa, että meidän perheen sosehistorian alkutaival taivallettiin suurelta osin kaupan purkkien seurassa. Tai jos jossain vaiheessa iskee väsy ja kaupan soseet alkavat taas vallata alaa. Mutta jos vain suinkin kynnelle kykenen, niin pyrin (jatkossa) tarjoamaan meidän murulle äidin tekemää ruokaa.

Koti Ruoka ja juoma Lapset