Mielessäni on jälleen pyörinyt työelämä ja se, mihin tilanteeseen se omalla kohdallani jäi. Ennen äitiyslomaahan minulle annettiin melkeinpotkut ja tein diilin, että minut voi perhevapailta palattuani potkia pihalle viime kevään YT-neuvottelujen puitteissa (lue mm. täältä). 

Potkuja perusteltiin sillä, että työtehtäväni lakkautetaan, työstämäni projektit loppuvat tai menevät tauolle. Ne työtehtäväni, joihin minut alunperin palkattiin, oli siirretty freelancerille opintovapaani ajaksi, saivat siis jäädä sinne. Yksi lanseerausprojekti saatiin viime vuonna päätökseen (vaikkakin se lanseerattu juttu jäi pyöritettäväksi ja työllistää varsin paljon). Kehityshankkeet laitetaan jäihin (mutta onko jäihin laittaminen peruste potkuille  vai esim lomautukselle, se olisikin toisen keskustelun aihe).

Asia tuntuu vieläkin pahalta. Sen ottaa väkisinkin henkilökohtaisesti. Vaikka siinä ei välttämättä ole mitään henkilökohtaista. Ajat huononivat, työpaikka joutui taloudellisesti ahdingolle. Työpaikan painotukset ja suunnitelmat siirtyivät pois tiimimme töistä ja toimeni sattui olemaan sellainen, joka saatiin mukaperusteltua lakkautettavaksi. Hieman kummaa tässä kyllä on muun muassa se, että tiimimme oli käsittääkseni omavarainen ja sellainen, jonka tuotot lähinnä kasvoivat voimakkaasti. Ja kehityshankkeet liittyivät sellaisiin osa-alueisiin, joiden kehittämistä myös asiakkaat vaativat. Mutta minkäs teet, töitä ei katsottu firmassa tärkeiksi.

Itselleni oikeastaan kummallisinta on ehkä se, että tiimin osaavin työntekijä tuupataan ensimmäisenä pihalle. Juuri valmistuneen koulutukseni ansiosta olen suurinpiirtein osuvimmin koulutettu työntekijä alalleni. Ei tunnu millään logiikalla järjelliseltä luopua niin paljosta osaamisesta. Niin väkisinkin miettii, onko siinä osaajassa sitten jotain muuta vialla, minkä takia hän ei ole niin arvokas työntekijä…

Ensimmäisenä vuotenani tässä työpaikassa sain erillisen kannustepalkkion hyvin tehdystä työstä. Lisäksi sain tiuhaan kehuja tehokkuudesta. Sittemmin kävi se perinteinen: projekteja annettiin lisää, mutta mitään ei otettu pois. Liiat työt alkoivat kuormittaa ja lopulta kun asiaa ei ratkaistu pyynnöistäni huolimatta, työn jälkikin alkoi kärsiä ja tehokkuuskin kärsi kun aloin voida huonosti. Alkoi tulla myös fyysisiä stressin oireita. Lopulta jäin itse ehdottamalleni opintovapaalle stressiä hoitamaan. Väkisinkin mielessä pyörii, että ajateltiinko minun olevan liian hidas tai heikko. Tai peräti rasite. Edellisessäkin työssä (josta lähdin tähän ”nykyiseen”) pomo ei voinut uskoa, että minulla oli liikaa töitä. Itsekin taidan olla sitä mieltä, että minun pitäisi selviytyä vähintäänkin kolmen ihmisen töistä. Myös se jäytää kovasti itsekuvaani, että ne työ alkoivat kärsiä kiireen kasvaessa.

Kun aikanaan olin tällä samalla alalla liki 10 vuotta sitten, pomoni ei arvostanut koulutustani. Koen, että minut jopa hieman savustetiin pihalle (en saanut uutta määräaikaisuutta. Silloinen toimeni loppui, mutta jotain samantapaista oli avautumassa). Tuosta taisi jäädä kipinä ja juuri sain valmiiksi sen koulutuksen, mitä tuossa aiemmassa työssäni olisi arvostettu. Mutta sekään ei auttanut minua nyt.

Olin juuri tehnyt tavattoman paljon töitä saadakseni itselleni aivan täydellisen koulutuksen alalle. Olin todella innoissani töistäni. Mutta ei riittänyt, potkut napsahtivat. En ole pystynyt iloitsemaan uudesta tutkinnostani lainkaan. Minulla oli juuri sen alan työpaikka, johon koulutuksella tähtäsin. Ja minut potkittiin siitä pihalle. Samalla alalla aukeaa paikkoja vain muutamia kertoja vuodessa. Miten kauan menee, että saan uuden työpaikan jos en kerta kelpaa tuohon vanhaankaan.

Potkut tuntuvat kipeiltä. Koska potkuthan ne olivat. Vaikka olenkin vielä virallisesti palkkalistoilla. Minulla on kova ikävä tiimikavereitani. Meillä oli huipputiimi, yhteiset kokoukset olivat usein varsin rentoja ja hauskoja. Myös muut työkaverit olivat todella mukavia. Aloin viimein tutustua muutamaan työkaveriin vähän paremminkin. Työtehtävissä varsinkin ne kehityshankkeet olivat ihan huippuja (ja niihin tehtäväni olivat painottumassa ennen tätä kaikkea), en pysty kuvittelemaan mielenkiintoisempia työtehtäviä, missään.

Tietenkin oma lukunsa on, olivatko työpaikalla oikeasti niin lyhytnäköisiä, että ajattelivat lopettaa kehittämisen kokonaan. Muut työt tuskin olisivat minua motivoineet vuodesta toiseen kun olin jo päässyt maistamaan niittä huippumielenkiintoisia juttuja ja tämä varmasti tiedettiin osaltani. Olisin ollut suurimmassa riskissä hakeutua muihin töihin. Silloin minun potkimiseni pois olisikin jo vähän järkevämpää. Mutta voitiinko oikeasti olla niin lyhytnäköisiä.

Vaikka saisinkin palata takaisin vanhaan työpaikkaani, mikään ei olisi enää samoin. Näkisin itseni muiden silmissä sinä poispotkittuna, jossa varmasti on jotain vikaa. Muutama hyvä työkaveri potkittiin myös pois, he eivät tule takaisin. Mennyttä ei saa takaisin. Minut kutsuttiin pikkujouluihin. En pystynyt menemään, sattui liikaa. Töihinpaluun miettiminen sattuu. Työnhaku kauhistuttaa. Itsetunto on hajalla. Tai no, ainakin säröillä. Sen kanssa on vaikea elää (paitsi kun valtaosana päivistä vain tuoksuttelee vauvatuoksuja ja on miettimättä asiaa).