Itken ja imetän

Mua jaksaa hämmästyttää, miten paljon erilaisia haasteita ja sudenkuoppia niinkin luonnolliseen asiaan kuin imetys liittyy. Että se ei olekaan sellaista ”ota vauva rinnalle ja anna sen syödä”. 

Vauva sai sairaalassa useilta kätilöiltä/hoitajilta kehuja: miten hyvin hän hanskaa imemisen, miten täydellinen imuote. Ja miten tarmokkaasti hän on rinnalla. Tarmokkuutta todella on riittänyt, mutta taidoista  voidaan olla montaa mieltä.

Imetyksen alussa rinnanpäät menivät rikki ja halkeilivat sivulta. Koska vauvan otetta oli niin kovin kehuttu, meni pitkään ennenkuin aloin hakemaan syytä huonosta imuotteesta. Mutta faktahan on, että hyvällä imuotteella ei rintojen pitäisi mennä rikki. Näin jälkikäteen tuntuu päivänselvältä, että halkeamat ovat tulleet hankautumisesta kitalakea vasten.

Alussa hallitsin kipua mantralla ”rakastan tätä kipua, rakastan tätä kipua”. Toimi niin pitkään kunnes kivusta tuli sietämätöntä. Siinä vaiheessa aloin jännittää koko alakropan imetyksen alussa, pyrkimyksenä ohjata huomiota muualle ja  ohjata kipua muualle. Lopulta imetyksen alku oli niin kivulias, että vesi vuoti simistä ja välillä pääsi ihan kunnon itkut.

Ongelman alkujuuri lienee siinä, että vauva ei varsinkaan pienenä suostunut taivuttamaan päätään kovin taakse vaan oli mieluummin sellaisessa sikiösykkyrässä. Imuote on siis alusta asti ollut auttamatta liian kapea. Minulla onkin ollut vastassa kaksi haastetta: miten saada rikkinäiset ja kipeät rinnat toipumaan ja miten saada imuote kuosiin.

Kipeitä rintoja olen hoitanut Lansinohin lanoliinirasvalla. Kun esikoisen aikana pienestä näytetuubista kului pikkuisen, niin nyt on meneillään toinen 40g tuubi. Kun Lanoliini ei tuntunut auttava, pidin liivinsuojissa keittosuolaliuosella kostutettuja harsotaitoksia, niiden avulla olen pariin otteeseen saanut vuotavat haavat paranemaan alta vuorokaudessa.

Imuotteeseen olen hakenut apua Imetyksen tuen facebook-ryhmästä. Sieltä sain vinkin käyttää takanojaista/kenoista imetysasentoa, jossa vauvan on helpompi imea. Ja se on jossain määrin toiminut, ei aina eikä täydellisesti, mutta ainakin toisinaan. Välillä olen kokeillut kaikenlaisia tapoja ohjata rinta vauvan suuhun, mutta niiden lopputulemana on ollut vain katastrofi. Parhaiten toimii kun saa vauvan oikeaan asentoon ja hän ottaa itse rinnan suuhunsa tai hamuilua tukien ohjaa vauvaa rinnalle (vaikea on kyllä muistaa, että ohjaa vauvaa rinnalle eikä rintaa vauvalle – monesti oma asento on aika mielenkiintoinen kun onkin nojannut vauvaa kohdin rinnan kanssa 😀 ).

Aluksi pahinta oli kipu ja siihen liittyvä ahdistus: koska joudun taas kokemaan sen kivun. Sittemmin itse imetys on alkanut ahdistaa: kaikki se imetysasennon hakeminen ja virheellisen imuotteen irroitus. Koko imetyksen aikana ei juur voi oma huomio herpaantua kun vauva voi milloin tahansa huonontaa otetta. Ja huono ote pitäisi aina keskeyttää jotta rinnat pääsisivät toipumaan/eivät menisi pahemmaksi.

On raastava kun ei yhtään tiedä, milloin seuraava imetys tulee. Varsinkin aluksi vauva viihtyi rinnalla todella usein, vuorokauteen mahtui kevyesti yli 12 imetyskertaa. Yleensä alkuyöhön (klo22-4 välille) ajoittui noin neljän tunnin imetysmaraton. Nyt viime päivinä rytmi on hieman muuttunut: joskus puolen yön maissa on rauhoituttu unille ja ensimmäinen unipätkä on parina yönä jopa lähennellyt vauvan ”täyden yön” määritelmää (eli viittä tuntia). Yöllä 1-2 syöttöä ja noin 10 maissa hereille. Sitten 4-5h tiheempää imetystä, mutaman tunnin tauko ja ilta taas tiheää syömistä.

Tällä hetkellä muuten vielä menettelisi, mutta tuo iltatankkaus on ihan kauhea. Vauva ei tunnu oikein kunnolla rauhoittuvan, ote on ihan surkea, rintaa reuhdotaan ja otetta irrotetaan ja otetaan miten sattuu takaisin. Jossain vaiheessa alkaa aina iskeä epätoivo ja sitä alkaa pohtia, että onko tässä enää mitään järkee. Molemmat vollotetaan silmät päästämme. Rintoihin sattuu aikas tavalla ja nukkumaan menen buranan voimin. Jos yöllä on vähänkään saanut järkevän määrän unta niin aamulla taas on taistelutahtoa jatkaa imetyksen kanssa.

Meillä on huomenna imetysohjaus. Toivottavasti sieltä saa taas jotain vinkkejä kokeiltavaksi, toisivat ainakin hetkeksi toivoa paremmasta. Olisi ihan kiva jos tästä pikkuvauva-ajasta pystyisi nauttimaankin.

Ja toisaalta, on hirmuisen lohdullista, että tätä ei tee turhaan. Pissaa tulee, paljon. Samaten kakkaa. Kasvu ja painonnousu on ollut hurjaa: parin ekan neuvolan perusteella painoa tullut 60g/vrk ja pituutta sellaiseen 1,5cm/viikko-tahtiin.

Perhe Lapset

Ensipäivät vauvan kanssa

Seuraavassa lyhyttä muistelua ensimmäisistä hetkistämme ja päivistämme vauvan kanssa:

Synnytyksen jälkeen meille ehdotettiin, että voisimme saada Kättärin perhepesästä perhehuoneen, jossa voivat olla sekä mies että esikoinen. Toinen vaihtoehto olisi yhden hengen huone vain minulle. Emmimme tuon perhehuoneen suhteen, sillä olimme ajatelleet, että esikoisen maailma järkkyisi mahdollisimman vähän jos hän olisi kotona isän kanssa. Lopulta päätimme kuitenkin ottaa perhehuoneen vastaan ja pohtia sitten, minkä verran kukakin olisi siellä.

Osastolle siirryttiin siten, että minä istuin pyörätuolissa ja pidin vauvaa sylissä. Tämä oli minulle jotenkin tosi iso asia: ei edes tuoksi lyhyeksi toviksi tarvinnut päästää irti vauvasta.

Siirryimme Kätilöopiston Perhepesä-osastolle toiseen kerrokseen. Huoneemme oli tilava, tällä kertaa meille molemmille vanhemmille oli omat sängyt (viimeksihän mies nukkui lattialla patjalla). Myös televisio löytyi, mikä oli ihan mukava lisä: iltaisin ”katselin” sieltä jalkapalloa, siis silleen että saatoin sujuvasti katsoa puolet pelistä ilman, että noteerasin mikä tilanne oli tai kumpi oli kumpi joukkue.

Rytmiksemme muodostui lopulta, että mies kävi aina iltaisin kotona leikkimässä esikoisen kanssa ja lähti minun ja vauvan luo esikoisen mentyä nukkumaan. Eli esikoisen näkökulmasta isä oli suurinpiirtein saman verran kotona kuin normiarkipäivinä. Minä katsoin sitten sillä välin sitä jalkapalloa ja nuuskuttelin vauvaa kengurussa, eli masu masua, iho ihoa vasten.

Noin muuten päiviämme rytmittivät hoitajatapaamiset ja labrakäynnit. Hoitajien luona käytiin tekemässä tarkistuksia kolmesti päivässä ja labra kävi mittaustulosten mukaan 4-8h välein. Ja muuten sitten tissiteltiin vauvan tahtiin sekä pidettiin pientä ”kengurussa” masu masua vasten.

Muutamia kertoja yritettiin laittaa vaavi vaatteet päällä petiin jotta olisimme saaneet molemmat nukuttua yhtäaikaa edes hieman, mutta eihän hän sielä pedissä unta saanut. Itse en pystynyt nukkumaan lainkaan vauva rintakehällä, mies onnistui siinä vähän paremmin. Omat uneni jäivät noilta parilta sairaalavuorokaudelta semmoiseen kolmeen tuntiin.

Muuten meillä oli kaikki oikein mallillaan, mutta vauvan sokeriarvot laskivat ensimmäisenä iltana liian matalalle. Ensin tuli arvoksi 2,7 ja seuraavaksi 2,5. Tämän jälkeen oli annettava lisämaitoa sokeriarvoja nostattamaan. Yllätykseni oli suuri, kun minulta kysyttiin annetaanko luovutettua vai korviketta. Olin nimittäin ollut ihan varma, että täysiaikaiset eivät saa luovutettua. Tietenkin valitsin luovutetun, en missään nimessä haluaisi antaa lehmänmaitopohjaisia korvikkeita kun olen kuullut niiden voivan vaikuttaa mm allergioihin.

Pieni sai ensin 40ml  lisämaitoa tunnin sisällä ja sitten vielä seuraavien imetysten jälkeen 5-10ml. Tuntui hieman ikävältä pakkosyötöltä paikoitellen tuo homma. Jossain kohdin tuli myös aika mahtipulautukset, jotka hieman säikäyttivät koko perheen. Mutta arvot lähtivät nousuun ja vauva oli edelleen rinnallakin innokkaasti.

Sokeriarvot tekivät sen, että emme päässeet sunnuntaina vielä kotiin. Maanantaina lääkärintarkastuksessa heräsin myös epäily bilirubiiniarvojen olemisesta kohollaan, ihomittarin lukemana oli liki 200. Seuraavaksi jännitettiin siis vielä yhdet labrat, jos bili ja sokeri kunnossa niin pääsisimme kotiin. Ja olivathan ne, bilirubiiniarvona oli 145 ja sen koommin en oikeastaan ole ollut tuosta asiasta huolissani.

Tälläkin kertaa kotiinlähtö jännitti jonkin verran. Tuntui ikävältä laittaa vauva takapenkille ja mennä itse etupenkille – esikoisen istuimen takia en nimittäin mahtunut taakse seuraksi (uskokaa, yritin kyllä mallata bebaani sinne istuinten väliin, mutta ei se pentele vain mahtunut). Kylläpä tuli tarkkaan seurattua hengitysääniä ja katseltua jalan liikahduksia. Taisimpa muutamia kertoja ottaa kännykällä kuvia takapenkiltä nähdäkseni että kaikki on kunnossa. Että kyllä sitä aika hysteeriseksi osaa äityä toista kertaa asialla oleva äitikin :D.

Perhe Lapset Vanhemmuus