Jotenkin tätä blogia perustaessani ajattelin ihan tosissani, että tästä tulisi ihan semmoinen säännöllisen kivasti päivittyvä blogi. Mutta nyt, kun katson elämääni vuoden taaksepäin, alan ymmärtää, miksi niin ei ehkä käynytkään.

Tai mitäs hittoa, katsellaan nyt sitten kerralla vähän kauemmaksi.

Lähes päivälleen kaksi vuotta sitten seisoin yhteisöviestinnän valintakokeessa ja vakuuttelin tuleville proffilleni ja opettajilleni, että jos minut valitaan, valmistun vuonna 2016.

Kandiksi? Joku heistä kysyi.

Ei, vaan maisteriksi.

Tuossa vaiheessa minulla oli takanani yhteensä kuusi lukuvuotta epämääräistä yliopistolla haahuilua. Kurssi sieltä ja toinen tuolta. Virallisesta pääaineestani, tietojärjestelmätieteestä, en saanut edes perusopintoja kasaan. Kävin myös puoli vuotta opiskelemassa bilettämässä ammattikorkeakoululla. Näistä vuosista käteen jäi noin 100 opintopistettä, mikä tarkoittaa noin kahden vuoden täyspäiväistä opiskelua. Aika paska opiskelutahti, saattaisi joku sanoa. Joka kevät keksin jonkun uuden alan, mitä halusin opiskella ja ennen pääsykoetta päätin, että ei sittenkään.

Istuin kassalla, tein salaatteja ja patonkeja kahvilassa, myin lahjatavaroita, vastailin teleoperaattorin asiakaspalvelussa puhelimeen ja kirjoittelin juttuja entisen kotikaupunkini paikallislehteen. Aluksi se oli ihan mukavaa. Vuodet kuitenkin vierivät. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän vihasin kysymystä mitä sinä teet elämässäsi? 

24-vuotiaana havahduin siihen, että ylioppilastutkinto ei ehkä riitä ja pitäisi tehdä jotain järkevää. Opiskelin tuolloin avoimessa yliopistossa viestinnän ja median perusopinnot, koska ajattelin, että minusta voisi tulla ihan ok rivitoimittaja. Kirjoittelisin juttuja, sehän on ihan mukavaa. En kuitenkaan koskaan päätynyt hakemaan journalistiikalle, vaan yhteisöviestinnälle opiskeltuani sitä ensin sivuaineena vuoden verran. Olin vihdoin keksinyt, mitä haluan, 26-vuotiaana. Lisäksi onnistuin vakuuttamaan kriittisen valintakoeyleisöni sopivan epätoivoisella itsevarmalla asenteellani.

Jätin juuri graduni esitarkastukseen ja alkaa pahasti näyttää siltä, että toteutan valintakokeessa kaksi vuotta sitten esittämäni uhkauksen ja valmistun tänä vuonna. Näistä kahdesta vuodesta käteen jää noin 200 opintopistettä, kandin sekä maisterin tutkinnot. Aika kova opiskelutahti, saattaisi joku sanoa.

Nyt olen 28 ja osaan jo hiljalleen vastata sekä kysymykseen mitä teet elämässäsi että mikä sinusta tulee isona. Ja ei, en vieläkään voi väittää, että olen löytänyt ultimaattisen intohimoni ja haluan tehdä viestintää lopun ikäni. Ei. Se on kuitenkin tällä hetkellä minulle paras vaihtoehto ja se riittää.

Tl;dr: Parikymppisenä on ihan ok olla ulalla. Ei silloin tarvitse vielä tietää, mitä elämältä haluaa. Minä keksin oman juttuni 26-vuotiaana ja nyt 28-vuotiaana minusta tulee maisterisnainen siltä alalta. Niin ja miksi tämä blogi on päivittynyt hyvin harvakseltaan viimeisen vuoden aikana? No siksi, koska viimeisen vuoden aikana olen opiskellut, kirjoittanut gradun, tehnyt töitä, hankkinut talon ja koiranpennun. Tässä kuva koiranpennusta silloin, kun se muutti meille huhtikuussa: 

Pusi pusi ja mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!