Introvertti iltauutisissa

Tutkijan ei aina anneta istua kammiossaan kirjoittamassa, vaan välillä työtehtäviin kuuluu päivystämistä ajankohtaisista aiheista. Itse jouduin ensimmäistä kertaa iltauutisiin kolmisen vuotta sitten tilanteessa, jossa kello kaksi iltapäivällä tuli tieto, että Kiina on löyhentänyt syntyvyydensäännöstelypolitiikkaa (median kielellä yhden lapsen politiikkaa, joka on harhaanjohtava termi). Illalla olin Maikkarin studiossa panikoimassa.

Toimittajat telkkarissa eivät missään nimessä halua, että tutkija marssii studioon opeteltuaan ulkoa jonkin ritirimpsun vastauksia ennalta-arvattaviin kysymyksiin. Niinpä on tyypillistä, että toimittaja istuu juttelemassa niitä näitä haastateltavan kanssa siihen asti, kunnes deskille mennään, ettei haastateltava vain kertaile lainejaan muistiinpanoista (näin siis ainakin aloittelevien tutkijoiden kanssa). Halutaan spontaania jutustelua.

Deskikommentointi on aloittelevalle tutkijalle kuumottavaa puuhaa. Aikaa noin kolme minuuttia (aamutelkkarissa 7-8 minuuttia), käsiteltävä asia todennäköisesti omasta mielestä niin kompleksi, ettei siitä pysty tuossa ajassa antamaan totuudellista käsitystä. Yleensä pyyntö tulla lähetykseen tulee samana päivänä, eli valmistautumisaikaa on todella vähän. Sanottavaa on liikaa, mutta katsojille ei saisi välittyä kiireen tuntua, vaan jokin hirvittävästä määrästä taustamateriaalia kristallisoitunut ytimekäs ja kansantajuinen tiivistys. Ei saa mennä paniikkiin, vaan mieluiten suoraan asiaan kauniilla, kokonaisilla ja selvästi artikuloiduilla lauseilla. Ei saa hymyillä liikaa, ettei vaikuta epäuskottavalta. Ei saa katsoa kameraan. Arvatkaa vaan, kuinka paljon tutkijankoulutuksessa on panostettu esiintymisen opettamiseen? Että aika omillaan tässä saa olla.

Iltauutisistakin selviää. Oma selviytymisstrategiani nojaa neljään pilariin: lievään narsismiin, kokemukseen, asiakeskeisyyteen ja armoon.
Lievä narsismi pohjaa oletukseen, että tuskin Suomesta kovin montaa parempaa ihmistä löytyy tähän hätään kyseistä asiaa kommentoimaan. Pienen maan hankaluuksia, joilla on aika monessa aiheessa ihan totuuspohjaakin.
Kokemusta esiintymisestä olen saanut vähän yllättävistäkin lähteistä. Soitin lapsena viulua ja harrastukseen kuului esiintyminen. Jos on selvinnyt Bachin sooloviulusonaatin esittämisestä ulkomuistista, mikä tahansa lauseilla muotoiltava esiintymistilanne on aivan eri planeetalta –vaikka sitä seuraisikin suurempi määrä ihmisiä. Itselleni 18-vuotiaana suorittamani kurssitutkinto, jonka ohjelmistossa oli konserton osa (soitettava ulkoa), pikkukappale (soitettava ulkoa) ja sooloviulupartita (ulkoa) teknisempien osuuksien lisäksi, oli todennäköisesti haastavin esiintymistilanne, jossa olen koskaan ollut.
Asiantuntijarooli on helppo: Minun ei tarvitse yrittää olla hauska tai mitään muutakaan, kunhan viesti välittyy mahdollisimman ymmärrettävästi kulloisellekin yleisölle. Toisin kuin poliitikoille, toimittajat ovat asiantuntijoille yleensä tosi mukavia jolloin ilmapiiri on kannustava, eikä klikkiotsikoita tai väenväkisin väännettyjä vastakkainasetteluja heruttava.
Annan itselleni armoa. Pieni sönkötys ei maailmaa kaada eikä minun ole pakko katsoa tai edes kuunnella antamiani haastatteluja jälkikäteen, koska mikään ei ole niin kamalaa kuin oman äänensä kuuntelu –paitsi ehkä se, jos ääni on höystetty liikkuvalla kuvalla. Tiedän, että esiintymisessä voisi kehittyä katsomalla haastatteluja jälkikäteen, mutta koska se on niin tuskallista, en pakota itseäni siihen. Yritän myös olla lukematta kommentteja antamieni haastattelujen perästä varsinkin, jos kyseessä on iltapäivälehti. Yleensä joku kuitenkin kommentoi jotain tyyliin ”nuoret naisetko muka tietävät nykyään kaiken?” (saamani kommentti Pohjois-Korean turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen liittyvän haastattelun perässä, johon seuraava sitten kommentoi onneksi, että ”katso se haastattelu ennen kuin kommentoit”)

Uutiset alkavat, pitää kävellä deskille, jossa lattiaan on merkitty jalan kuvat siihen, mihin pitää mennä seisomaan. Sydän pamppailee ja kamera käy. Keskityn. Vastaan kysymyksiin. Kävelen pois deskiltä jonkun nauhalta näytettävän pätkän kohdalla ja toimittaja näyttää peukkua. Taksissa kotiin olen ihan täpinöissä. Saman tyyppisen fiiliksen saa myös joskus luennoinnin jälkeen, koska jotain hormoniryöppyjä esiintymiseen ilmeisesti liittyy. Menen tällaisen tilanteen jälkeen yleensä nollaamaan pään iltalenkille, vaikka kerran oli sellainen useamman päivän putki päällä, että jouduin iltatelkkarista melko suoraan aamutelkkariin kahtena seuraavana päivänä. Silloin en ehtinyt edes lenkille.

Ihan kivaa vaihtelua päivystäminen on, mutta onneksi saan istua kammiossa suurimman osan ajasta kirjoittamassa englanniksi pitkiä ja vaikeasti ymmärrettäviä lauseita, joita ei voisi sanoa televisiossa. Kirjoittaminen on kuitenkin se osa tätä työtä, jossa koen saavani itsestäni eniten irti.