Henkilökohtainen robotisaatio
Voi ei, kello näkyy!
Joskus minullakin oli periaatteita. Siis esimerkiksi sellaisia, etten koskaan käyttänyt urheilulenkkareita muuten kuin treenatessa tai laittanut hameen kanssa liian jykeviä kenkiä. Joskus oli sellainen aika, jolloin en olisi käyttänyt rumaa urheilukelloa mummin vanhan juhlamekon kanssa jouluna, mutta ne ajat ovat ohi.
En tiedä teistä, mutta minä taidan olla pikku hiljaa muuttumassa robotiksi. Tai jollain tavoin ”parannelluksi” versioksi tästä psyko-fyysis-sosiaalisesta kokonaisuudesta, joka olen. Kaikki alkoi suhteellisen viattomasti jotain vuosia sitten, kun hankin ensimmäisen sykemittarin. Ensimmäisiä sykemittareitani käytin vain treenatessa -aika hysteerisesti ehkä, mutta silti vain treenatessa. Sittemmin treenaamiseni nousi pari kertaa nextille levelille triathlonin täysmatkojen myötä, ja treenilelujen tekniikka kehittyi. Kesällä 2017 sain kuvissa näkyvän Garminin älykellon, joka on sen jälkeen lähes kasvanut kiinni käteeni. Alkaa oikeasti vaikuttaa siltä, että kun otan kellon pois vasemmasta kädestä, sen alla on paitsi aukko rusketuksessa, myös jonkinlainen kuoppa. Voi olla että lihakset surkastuvat kellon alla, kun kelloa on pakko pitää aika kireällä, että syketiedot tallentuvat varmasti oikein. Jepjep. Onneksi voin harhauttaa itseäni ja olla välittämättä kuopan muodostumisesta, kun otan kellon niin harvoin pois kädestä.
Tykkään numeroista, tilastoista, listoista, suunnittelemisesta, edistyksen seuraamisesta jne. joten olen monimutkaisempien treenilaitteiden suunnittelijoiden unelma-asiakas. Hankin armaan Garminin pääasiassa täysmatkan triathlonin treenisuoritusten rekisteröintiä varten, mutta kieltämättä kellossa houkuttivat myös muut toiminnot: se seuraa unen määrää ja laatua, mittaa päivän mittaan ottamani askeleet, laskee päivälle sykevälivaihtelun perusteella stressiarvon ja huomauttaa värisemällä, jos istun liian pitkään paikallani. Nykyisillä asetuksilla saan myös näytölle viestin, jos joku lähettää minulle tekstarin tai viestin whatsupissa tai messengerissä (tämä toiminto pitäisi ehkä laittaa pois päältä, kun työnteko häiriintyy muutenkin niin helposti).
Kello paritetaan kännykän kanssa ja treeneihin liittyen kellosta saa kyllä kivaa dataa irti. Alla olevassa kuvassa on Kööpenhaminan täpäripäivä, jolloin stressiluku nousi pilviin äärikuormituksen takia. Olen kuitenkin huomannut, että kello rekisteröi myös työstressin eli sykevälivaihtelun mittaus toimii ainakin minun kohdallani. Lisäksi on ollut valaisevaa huomata, että treeniliikunnan lisäksi päivän aikana tulee otettua hävettävän vähän askelia. Pyöräilen töihin ympäri vuoden säästä riippumatta, mutta silti toimistotyöläisen arkiliikunta on aika vähäistä.
(Aina varsinkaan vieraissa paikoissa GPS ei toimi ideaalisti. Tässäkin näkee, että uinnissa mittari on hävittänyt noin 800 uitua metriä jonnekin, vaikka kyseessä oli merkitty kisareitti eli voin olla aivan varma, että uin vähintään 3800m.)
Kellossa on paljon hyvää, koska täysmatkalle treenaavan kuormitus eri aikoina vuotta vaihtelee todella paljon. Unen määrää, muuta lepoa ja ravintoa pitää sopeuttaa treenimäärän mukaan ja on ihan hyvä, että joku huomauttaa jos yhtäkkiä vain istun toimistolla enkä liiku ollenkaan. Tai jos treenimäärä ei sovi yhteen työstä aiheutuvan kuormituksen kanssa (sykevälivaihtelun mittaus). Olisi kuitenkin hyvä, että tiedostaisin osan näistä asioista ihan mutulla ilman että täytyy heti aamulla ensimmäiseksi tihrustaa kännykän näytöltä, että mitenköhän minä olen viime yönä nukkunut (Garminin mukaan). Tässäkin asiassa olisi hyvä olla tasapaino, ja uskonkin että se löytyy kunhan ehdin kyllästyä tilastojen tutkiskeluun. Sitä paitsi tulevaisuuden ihmiset varmaan naureskelisivat tällaisille pohdinnoille, koska heidän biologiaansa on ehkä jo paranneltu monella sellaisella tavalla, jota en osaa edes kuvitella. Että antaa vaan sen kellon kasvaa käteen kiinni. Turha kai tässä on taistella tulevaisuutta vastaan.