Itsensä johtamisesta

Kirjoitan, siis olen. Ja silloin kun en kirjoita, olen turhautunut, kireä ja pettynyt itseeni. Happy happy joy joy! Terveisiä tutkijankammiosta.

Tutkijan homma saattaa vaikuttaa kuivalta yksinäiseltä puurtamiselta, mitä se usein onkin. Minulle tämä on yksi työn hyviä puolia. On kuitenkin hämmästyttävää, millaisella tunneskaalalla sitä saattaa omassa pikku tutkijankammiossaan päivän aikana liikkua –vaikka onkin siellä yleensä ihan yksin. Tunteiden kirjo liittyy paitsi työssäni käsiteltäviin asioihin (autoritarismin syveneminen, sota ja rauha, viholliskuvat, naisten asema Aasiassa, Pohjois-Korea), myös siihen, kuinka suhtautuu itseensä ja itsensä johtamiseen. Ajoittain omana pomonaan oleminen on ihanaa, välillä taas ihan kamalaa. On itse vastuussa melko lailla kaikesta, ja silloin kun työt takkuavat ja motivaatio mataa, ei ole ketään muuta, jonka niskaan voisi huonon edistymisensä sälyttää. Mulla on kyllä useitakin esimiehiä, mutta ei ole heidän syynsä, jos artikkelini kirjoittaminen ei edisty. Heidän hommaansa ei ole johtaa tätä duunia, jota teen päivittäin.

Lyhyesti sanottuna tutkijan homman raskain asia on se, miten tiiviisti ammatti-identiteetti ainakin minulla liittyy myös muuhun olemiseen. Kun teksti on edennyt, olen paremmalla tuulella ja vietän vapaa-aikaa tyytyväisenä. Silloin kun aikataulut lägäävät, meininki menee usein siihen, että unohdan tai en oikein osaa pitää taukoja, vaikka tiedän että ne parantaisivat työtehoa.

Itsensä johtamisessa on välillä haasteita. On eri asia tietää, miten joku asia kannattaisi tehdä, ja sitten oikeasti toimia sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Tiedän, että minun vuorokausirytmilläni kannattaisi ehdottomasti aloittaa päivä vaikeimmasta ja tärkeimmästä hommasta eli akateemisten journaaliartikkelien kirjoittamisesta. Kun on tehnyt tärkeimpiä hommia aamupäivän, voi siirtyä vähemmän aivokapasiteettia vaativiin tehtäviin kuten sähköpostien läpikäymiseen, lukemiseen tai juokseviin asioihin. En ymmärrä, miten tämän yksinkertaisen asian toteuttaminen on niin vaikeaa. Miksi sähköposti kiinnostaa heti aamusta niin kamalasti? Tiedän kyllä, ja silti menen yhä uudestaan samaan halpaan: sähköposteihin vastaamisesta tai muiden sälätehtävien hoitamisesta saa valheellisen aikaansaamisen tunteen helposti. Artikkelin kirjoittaminen olisi tärkeämpää, mutta paljon vaikeampaa. Siksi sitä yrittää vältellä, vaikka oikeastaan tietää koko ajan, että työskentelee epätehokkaalla tavalla, jos lykkää vaikeimman homman tekemistä iltapäivään.

Toinen hankaluus itsensä johtamisessa on sisäistää, että kovaa työputkea seuraa väistämättä kevyempi päivä tai pari. Koko ajan ei voi paahtaa täysillä, vaikka välillä täytyykin. Kevyemmässä vaiheessa pitäisi ymmärtää, että lepo on tarpeen eikä kyse ole mistään yleisestä laiskistumisesta tai tehottomuudesta. Sama pätee hyviin ideoihin. Välillä niitä tulee, mutta ei voi olettaa, että joka päivä olisi kaikkein luovimmillaan. Vaihtelu työtehossa ja aikaansaannosten laadussa täytyy vain oppia jotenkin hyväksymään. Vaikka tämän vaihtelun ja siihen liittyvän arvaamattomuuden tietää, vaihtelua on kymmenisen vuotta alalla olleena edelleen todella vaikea sietää.

Tänään on maanantai, ja lupaan yrittää aloittaa artikkelista ja jättää sähköpostien perusteellisemman perkaamisen iltapäivään. Iloista ja tehokasta (työ)viikkoa kaikille!

Kommentit (5)
  1. Piti vielä sanomani, että toki tuo tilanne, jota kuvasit ja jossa ei oikein ole rakenteellisista syistä mahdollista tehdä työtään toivomallaan tavalla, on sekin varmasti tosi kuluttava. Siis vaikka tuosta edellisestä kommentistani tuli vähän tuollainen valitusvirsi, että tutkijan pitää painaa pitkää päivää ja koska tahansa voi joutua kortistoon, minulle on kuitenkin helpompi hyväksyä tällainen epävarmuus jossa saan itse päättää miten ja milloin teen työni eikä minun ole jatkivasti pakko tinkiä laadusta siksi, että joku käskee. 

  2. Olipa kiva lukea työstäsi tutkijana! Työelämän eri muodot kiinnostavat minua kovasti ja tutkijan työ on juuri tuon itsensä johtamisen näkökulmasta melko erilainen kuin monet muut.

    Olen itse varhaiskasvatuksen opettaja ja tässä työssä työn aikataulun sanelee pitkälti muut tekijät kuin oma vireystila tai työteho. Paperihommat tehdään juuri sillä hetkellä, kun satut siihen saamaan aikaa ja joka hetki töissä olet täydellä teholla mukana. Näin suunnittelematonta toiminnan ei tietenkään pitäisi olla, mutta valitettavasti todellisuus on monessa paikassa tätä ja se on todella kuluttavaa.

    Minkälainen ”tulosvastuu” sinulla on? Arjessa toimit itsesi aikatauluttajana ja johtajana, mutta missä vaiheessa ruvettaisiin ihmettelemään, jos esimerkiksi artikkeleita ei olekaan julkaistu? Kuulisin mielelläni lisääkin työnkuvastasi, sillä tutkimustyö on aina kiehtonut minua ja väitöskirja joskus tulevaisuudessa ei ole myöskään poissuljettu vaihtoehto 🙂

    1. Hei tmk! Kiitos kivasta kommentista! Välillä kadehdin työtä, jota joku muu johtaa ja voisi tehdä asiat tiukasti muiden asettamissa aikaraameissa ja todeta keskinkertaisen tuloksen kohdalla, että ”voi voi, enempään ei nyt ollut aikaa”. Tällaisen työn hyvä puoli on se, että työt pystyy helpommin jättämään töihin ja pitämään vapaa-ajan selvästi työstä erillään. Tutkija on helposti vähän koko ajan töissä. Blogitekstin kuvituskuvassa minulla on jalassani treenihousut, koska olen tullut töihin viikonloppuna. Tämä on se kääntöpuoli: jos ei ole pystynyt olemaan riittävän tehokas arkena, joutuu paikkaamaan viikonloppuna. Kukaan ei myöskään edistä asioita jos on sairaana, vaan mistä tahansa syystä levähtänyt aikataulu kaatuu aina omaan niskaan. 

      Yrittäjähenkisyyden lisäksi tutkijan homman haaste on, että hyvissä lehdissä läpi menevien tekstien pitää olla läpihinkutettua priimatavaraa, ja silti niihin yleensä tulee korjauspyyntöjä lehden anonyymeiltä arvioijilta. Toisin sanoen ”kirjoittaminen” on usein artikkelin loppuvaiheessa enemmän lauseiden siirtämistä eri paikkoihin, lähdeviitteiden korjaamista, tilastoaineiston ajojen viilaamista esim. lisäämällä jotain tarkentavia testejä tuloksista jne. Tämä on tosi turhauttava vaihe, ja usein tuntuu ettei ole muka saanut mitään aikaan, vaikka olisi koko päivän työstänyt tällaista sälää. Vaikka itse olisi välillä sitä mieltä että teksti on ”valmis”, jos on hutiloinut jossain kohtaa, journaali lähettää tekstin bumerangina takaisin. Yleensä omia tekstejään joutuu hinkkaamaan niin pitkään, että alkaa olla lähes pahoinvoiva olo 😉

      Artikkelit ja muut tieteelliset julkaisut muodostavat ne ammatilliset ansiot, joilla saa tutkimusrahoitusta. Tulosvastuu on ihan järkyttävä. Jos ei ole saanut uravaiheeseen nähden riittävästi julkaisuja ulos, ei saa jatkorahoitusta vaan jää työttömäksi. Suomessa koulutetaan tällä hetkellä liikaa tohtoreita työpaikkoihin nähden, joten tohtoriopintojen jälkeisistä rahoituspätkistä käydään verinen kilpailu. Harva saa vakituista työsuhdetta alallani ennen dosentuuria. Kuitenkin tutkijan työhön kuuluu tietysti muutakin kuin kirjoittamista. Useimmat esiintyvät erilaisissa tilaisuuksissa puhujina, tekevät rahoitushakemuksia, opettavat ja kommentoivat mediassa tutkimusaiheeseensa liittyviä asioita. Näitä muita hommia tekemällä ei vaan valitettavasti saa virkoja. Ts. hankala ala, mutta en oikein itse usko että olisin tyytyväinen muunkaan tyyppisissä hommissa. Jos elämäntilanne mahdollistaa pitkät työviikot ja motivaatiota piisaa, väikkärin/tutkimuksen tekeminen on välillä tosi palkitsevaakin. 

      1. (Väitelleen) tutkijan työ on aika lailla yksityisyrittäjän hommaa, sanoisin. Siis rahoitus on kaivettava itse ja myytävä oma tutkimuksensa rahoittajille (ja rahoitusta tarvitsee tutkimusryhmälle siinä vaiheessa kun oma palkka tulee jostain (ja yleensä sen omankin palkan ehtona on että rahoitusta saa). Siinä vaiheessa kun tulosta syntyy, on sitten yliopisto (tai tutkimuslaitos) kyllä kunniaa ottamassa…ja sit hyvin vahvasti tulos tai ulos mentaliteetti. Omalla alalla ei vakituista työsuhdetta kyllä ole dosentillekaan näköpiirissä helposti, professoriksikin kun polku käy erinäisten pätkien kautta, vaikka tenure-track putkessa olisikin.

        Mutta kaikesta huolimatta, on siinä jotain hyvää oltava (esim. se fiilis kun saa sen paperinsa valmiiksi tai kun saa sen oman tutkimusidea myytyä tai…). Ei ehkä helpoin uravalinta, mutta omalla kohdalla jatkan niin kauan kun mahdollista (tässä vaiheessa kun väittelystä on kohta 10 vuotta, on se ”ulos” optio valitettava lähellä, ellei jossain uralotossa pian tärppää, mutta elämä on. Onneksi omalla alalla tohtoreillekin on töitä yksityisellä puolella, eli työttömäksi ajautuminen ei ainakaan vielä pelota…

        1. Vähän tulee myöhässä tämä mun kommentti, mutta kirjoitan kuitenkin. Olen tosi samaa mieltä siitä, että aikamoista yksinyrittämistä tämä tutkiminen usein on eikä ole helpoin uravalinta. Tuo, että yksityisellä puolella on töitä, on iso plussa. Jos sattuisi käymään niin, ettei uralotossa tärppää. Toivotaan kuitenkin että tärppää! Mä en itse näe omalla alallani, että yksityisellä sektorilla olisi hirveesti kiinnostusta munlaisille tyypeille, eli jos meitsin uralotto tuuttaa rosvosektoria jossain vaiheessa, joudun varmaan hakemaan valtiolta duunia. Ja tiedän kyllä varsin hyvin ne syyt, miksi en ole hakeutunut niihin hommiin, joihin tällä koulutuksella voisi valtiolla päästä. Onneksi nyt on vielä useaksi vuodeksi projektirahaa jäljellä, joten en panikoi vielä. Tsemppiä meille molemmille!  

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *